Dear Friends!
Ukrainian need our help right now! Every little donation will save a life and give hope!
Donation wallets:
Bitcoin: bc1q5jzk5xxez7xke82g4fslk2gaevx2syzyrx8vt9
Ethereum: 0xe8d995F329a2845628D747636738239Aa8A194A6
TRC20 – Tether USDT/TRON/USDC: TFtSZZ1d5FDKs3SXHvZPnTqXkbfvaCmQsb
ERC20 – Tether USDT/USDC: 0xe8d995F329a2845628D747636738239Aa8A194A6
Litecoin: ltc1q27envtwjk25lz0pgzafn5ugwgrmp4q5dp3fuql
Dogecoin: DJLfx2jvqS7t7DPdkqU39LUeoPP9LvioPb
Sain vihdoin päätökseen kirjoitusurakkani. Olen viimeisten kahden vuoden aikana kirjoittanut kirjaa itse harjoittamastani meditaatiosuuntauksesta avoimesta meditaatiosta. Kirja on ladattavissa pdf- ja epub-versioina täältä: http://avoinmeditaatio.fi/kirja.
Otan mielelläni palautetta kirjasta vastaan ja tervetuloa kokeilemaan avointa meditaatiota maanantaisin 18-20 (Meditaatiokellari, Meritullinkatu 11b, Kruununhaka)!
Olin 18.3. keskustelemassa Tiedekulmassa Koneiden ehdolla -nimisessä tapahtumassa Helsingin yliopiston Tiedekulmassa. Mukana olivat myös verkkopedagogiikan asiantuntija Antero Aunesluoma, psykologian professori Kimmo Alho ja kognitiotieteilijä Jussi Palomäki.
Jos yllä oleva video ei jostain syystä näy, tapahtumataltiointi löytyy täältä.
Olin jutustelemassa 18.3.2014 toimittaja Pasi Toiviaisen ja psykologian professori Kimmo Alhon kanssa Ylen Tiedeykkönen-radio-ohjelmassa. Puolessa tunnissa ehdittiin höpistä laveasti teknologian ja sosiaalisen median vaikutuksista työhön ja elämään. Ohjelma on kuunneltavissa Areenasta.
Tunnistin seuraavat addiktiot tai pakkomielteet mediapaaston aikana:
Puolentoista viikon mediapaasto aiheutti eriasteista mediankaipuuta. Tässä tuntemuksia eri medioista:
Puolentoista viikon mediapaasto oli oikein kiinnostava kokeilu. Kun suuri osa normaalista informaatioannoksesta jäi saamatta, pystyin tutkiskelemaan itsessäni esimerkiksi omaan aktiivisuuteen pohjautuvan toiminnan vaikutuksia. Yllätyin, kuinka suuri henkinen lataus oli omien blogikirjoitusten tekemisellä ja julkaisemisella. Voi toki olla, että tässä tilanteessa niiden poukkoilemiseen jäi enemmän tilaa mielessäni kuin normaalitilanteessa. Tiivistäen: aktiivinen osallistuminen oman bloggaamisen muodossa tuntui ristiriitaiselta, epämiellyttävältä ja erilaisia epäilyksiä herättävältä. Vasta kun sain blogisarjani päätökseen, mieleni tyyntyi ja tasaantui.
Hahmottelin tätä aktiivisuuden aiheuttamia kokemuksia seuraavasti:
Olen jo pitkään käyttänyt työstä puhuessani kuviota, jossa työ jakautuu kolmeen moodiin: parvimaiseen toimintaan, yhteistoimintaan ja toimintaan yksin. Jälkikäteen katsottuna olen liikkunut omissa pohdinnoissani koko ajan suuremmista toimintajoukoista kohti pienempiä yksiköitä. Suunta tuntuu olleen vääjäämätön, vaikken todellakaan koe, että olisin halunnut liikkua tähän suuntaan.
Alussa olin kiinnostunut digitaalisesta toiminnasta globaalissa mittakaavassa. Kirjoittelin muun muassa digitaalisista luonnonlaeista ja holoptisesta toiminnasta. Olin kiinnostunut Wikipediasta ja jättimäisistä käyttäjäpooleista. Näissä pohdinnoissa painottui vahvasti parvimaisen toiminnan moodi.
Kun aloitin lisensiaatintutkimukseni kokeilut, huomioini suuntautui vähitellen yhteistoiminnan moodiin. Olin äärimmäisen kiinnostunut muun muassa yhteistoiminnallisen yhteisön käsitteestä ja yhteistyön variaatioista (koordinaatio, kooperaatio ja kommunikaatio). Vähitellen mielenkiintoni alkoi siirtyä netistä kohti fyysistä kohtaamista ja kiinnostuin Leirinuotion kaltaisista asioista.
Nyt näissä viimeisissä blogiposteissa, olen saavuttanut moodien toisen ääripään: toiminnan yksin. Olen ollut kiinnostunut eristäytymisestä ja luovasta (yksin)ajattelusta. Mitä seuraavaksi, kun toinen äärilaita on vastassa?
Olisiko niin, että oppiminen tapahtuu aina tällä tavalla tempoillen: testaillen ja korjausliikkeitä tehden? Alussa korjausliikkeet ovat jyrkkiä ja musta-valkoisia, jonka jälkeen liike vähän pehmenee ja saa enemmän harmaan sävyjä? Loppujen lopuksi, jos oppiminen jatkuu riittävän pitkään päädymme värikylläiselle keskitielle?
Muutoksen aaltoliike muodostaa oppimisen kakkakikkareen (kiitos Jannelle vastaansanomattomasta nimeämisestä!). Tuntuu, että olen nyt saavuttanut työtä käsittelevissä mietiskelyissäni ensimmäisen pohjakurvin, josta matka tullee jatkumaan johonkin uuteen, vielä tuntemattomaan, korjaussuuntaan. Voi olla, että organisoitumisen logiikka tai erilaiset yhteistyön määritelmäyritykset eivät ole hedelmällisiä lähtökohtia. Ehkä seuraava kikkareen kaari keskittyy johonkin muuhun – esimerkiksi motivaatioon.
Jos reaktiivinen maasto kesyttää ajattelun, tarvitaanko autenttiseen ajatteluun aina eristäytymistä? Onko autenttisuuden määrä suoraan suhteessa eristäytymisen pituuteen? Autenttisessa ajattelussa on tilaa luovalle prosessille, eikä muiden ajatukset ja mielipiteet pääse vaikuttamaan kuin alkulähtökohtiin (so. tietoihin ja ajatuksiin, jotka on omaksuttu ennen eristäytymistä). Autenttinen ajattelu tuntuu yksinäiseltä ja epävarmalta. Välillä se saattaa riemastuttaa ja välillä ahdistaa, koska ajattelija on yksin vastuussa kaikesta – niin oivalluksista kuin umpikujista.
Autenttinen ajattelu kumpuaa ajattelijasta itsestään. Se ei välttämättä ole niin omaperäistä tai innovatiivista kuin ajattelija itse haluaisi ajatella. Mutta onko niin, että vain tätä kautta on mahdollista tehdä todellisia löytöjä ja keksintöjä? Onko eristäytyminen ainoa väylä aidosti uusiin asioihin?
Netti- ja some-ympäristöissä elää sitkeässä legenda siitä, kuinka vapaa yhteiskehittely verkossa tuottaa uusia innovaatioita. En kuitenkaan keksi yhtään esimerkkiä tapauksesta, jossa suuri joukko ihmisiä olisi yhdessä keksinyt jotain poikkeuksellista. Ne muutamat esimerkit, joissa “joukkojen viisautta” on onnistuttu käyttämään, ovat perustuneet toisistaan eristäytyneiden yksilöiden tai yhteenhitsautuneiden pienryhmien ajatteluun ja kehittelyyn (Näinhän Surowieckinkin joukkojen viisauden ennakkoehdoissa asia määritellään: yksilöt eivät saa tietää toistensa vastauksia, jotta joukko olisi älykkäämpi kuin yksilö). Joukot tuntuvat olevan hyviä jakamaan jo kehitettyä, mutta yhteiskehittelykyky vaikuttaa pikemminkin puolivillaisten kompromissien tekemiseltä ja muodikkailta tuntuvien iskulauseiden lätisemiseltä. Vai tuleeko jollekulle mieleen vastaesimerkkiä?
Väite: sosiaalisesti vilkkaassa ympäristössä voi tapahtua vain inkrementaalista, jo keksityn pieneen paranteluun keskittyvää kehittelyä. Kaikki radikaalit ideat ja keksinnöt vaativat eristäytymistä ja autenttista ajattelua.
Reaktiivisessa ajattelumaastossa ajattelu tasapäistyy ja kesyyntyy. Vaikka kaikki eivät ole samaa mieltä asioista, ajattelutyyli köyhtyy ja valitsemme puolemme valmiista vaihtoehdoista. Muodostamme vahvan mielipiteen asioista mahdollisimman nopeasti, jotta voimme siirtyä seuraavaan.
Koen, että valahdan tällaiseen toimintamoodiin, koska on miellyttävää, kun ympäröivä maailma napsahtelee järjestykseen kuin legopalikat. Kyse taitaa kuitenkin olla samasta turvallisuusharhasta, jonka organisaation strategia ja ympäripyöreiden tavoitteiden numeerinen mittaus antavat johtajalle. Kun todellisuus on sekava, tuttipulloille on käyttöä.
Ensimmäinen reaktiivisen ajattelumaiseman aiheuttama vaikutus on liikkumasuuntien köyhtyminen. Lukemattomat vaihtoehdot kutistuvat muutamiksi. Tätä on alustavasti epäilty esimerkiksi massiivisten online-kurssien yhteydessä. Kun ajattelua standardoidaan, sen joustavuus katoaa.
Toinen vaikutus on vyörymäinen käytös (information cascade). Kun joku reagoi, minunkin on pakko reagoida, vaikka koko asia olisi alunperin ollut minulle täysin yhdentekevä. Koska näen jonkun toisen kannanoton, minun itsenikin täytyy ottaa kantaa riippumatta siitä, onko minulla mielipidettä tai koenko asian sillä hetkellä merkitykselliseksi. Tästä reaktiivisessa ajattelumaastossa on nimenomaan kysymys: ajattelumme on alisteista muiden painotuksille ja halullemme näyttää muiden silmissä varteenotettavilta.
Kolmas vaikutus on kaikkien tapahtumien ja ilmiöiden tasa-arvoistuminen. Ei ole mitään merkitystä, otanko kantaa jäämeren pelastamiseen vai vartijan lapselta takavarikoimaan ilmapalloon. Pääasia, että on jotain johon voin ottaa kantaa. Ilkeästi sanottuna: olen tehnyt kansalaisvelvollisuuteni jaettuani linkin sen sisällöstä riippumatta.
Koska otan vahvasti kantaa asioihin ja elän tunteella mukana, en huomaa, että reaktiivinen ajattelumaasto on itseasiassa kesyttänyt ajatteluni.
Jos leikitään hetki, että reaktiivisen ja luovan ajattelun erottelu viittaisi johonkin todelliseen, on helppo nähdä, kuinka erilaiset ajattelumaastot ne muodostavat. Reaktiivisen ajattelun luoma maasto on päällekkäistä, lyhytjänteistä ja fragmentoitunutta, kun taas luovan ajattelun maasto on pääasiassa pitkää ja suoraa kuin pohjalainen pelto.
Vertaillaan maastoja toisiinsa. Reaktiivinen maasto perustuu nopeisiin impulsseihin ja välittömästi saatavan palkinnon tavoitteluun, kun taas luova maasto pohjautuu pitkäjänteisyyteen ja viivästetyn palkinnon tavoitteluun.
Oma kokemukseni on, että media- ja informaatioannosten kuluttaminen ajaa minut reaktiiviseen maastoon. Tässä staccatomaisessa maastossa on äärimmäisen vaikeaa olla pitkäjänteinen ja vakaa. Tuntuu siltä, että suurin osa meitä ohjaavista voimista vie meitä entistä lyhytjänteisempään reaktiiviseen maastoon. Lisähaastetta antaa vielä se, ettemme taida edes tunnistaa olevamme vaikeuksissa.