Berger, Peter L. & Thomas Luckmann (1994): Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Helsinki: Gaudeamus. (Alkuteos The Social Construction of Reality. 1966.)
Sain työkaverilta lainaksi kesäksi tiedonsosiologian klassikon Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen vuodelta 1966, joka osoittautui ajatuksia sähköistäväksi jymypaukuksi. Teoksen formuloidun kielenkäytön takaa paljastui äärimmäisen koherentti, ajaton ja vastustamattoman kirkas näkemys “todellisuudesta”. Lähtökohta Bergerin ja Luckmannin kirjassa on se, että kaikki, minkä ajattelemme arkielämässämme olevan “tietoa”, on käytännössä kielen avulla luotua sosiaalista konstruktiota, joka kuitenkin näyttäytyy yksilölle itsestään selvänä arkitodellisuutena. Tämän “todellisuuden” kyseenalaistaminen vaatii aina ponnistelua, koska arkitodellisuudessa toimiminen on äärimmäisen luontevaa. (Berger & Luckmann 1994, 34.)
Elämme muiden ihmisten kanssa “tässä ja nyt” omissa rinnakkaisissa kokemusmaailmoissamme, jotka vuorovaikutuksemme kautta vaikuttavat toisiinsa (mts. 34). Vuorovaikutuksen avulla yksilö luo käsityksiä toisista ja tyypittelee muita yksilöitä erilaisiin kategorioihin (esim. “ärsyttävä”, “tyypillinen Twitter-addikti” tai “mies”). Tällaisen tyypittelyn kautta myös yksilön oma toiminta muotoutuu vuorovaikutustilanteissa jonkinlaiseksi. Jossain vaiheessa tyypittelyt yleistyvät laajemmiksi ja silloin henkilön XYZ toiminnasta voidaan ajatella, että “XYZ käyttäytyy kuin tyypillinen Twitter-addikti”. Toisin sanoen yksilö tulkitsee toisen käytöstä tietylle ihmistyypille konstruoitujen toimintaoletusten mukaisesti. Myös yksilön oma käytös muuttuu eri vuorovaikutustilanteiden mukaan riippuen siitä, minkälaisten tyyppien kanssa hän olettaa milloinkin olevansa tekemisissä. Arkielämän sosiaalinen todellisuus on tällaisten tyypistysten jatkumo ja koko yhteiskunta on näiden tyypitysten ja niiden päälle syntyneiden vakiintuneiden vuorovaikutusmuotojen kokonaisuus. (Mts. 39–44.) Myös yksilölle kehittyvä minuus on sosiaalisen prosessin synnyttämä opittu tulos (mts. 62).
Ihmisten ilmaisukyky on objektivoituvaa eli ihminen kykenee jakamaan ilmaustensa merkityksiä toisten kanssa. Objektivoitu ilmaus on osa sekä yksilön itsensä että muiden yksilöiden yhteisesti jakamaa maailmaa eli objektivoidut ilmaukset eivät aina vaadi välitöntä vuorovaikutusta. Merkit ovat tärkeimpiä objektivoituja ilmauksia, joista tärkein taas on kieli. Ilman kieltä ei muiden kanssa jaetun arkielämän ymmärtäminen ole mahdollista. (Mts. 45–48.) Kieli antaa valmiin rakenteen, jolla yksilö voi tulkita ja objektivoida kokemusvirtaansa. Kokemusten kategorisointi kielen avulla mahdollistaa mielekkään vuorovaikutuksen lähimmäisten kanssa. Kokemusvirran kategorisointi tekee yksilön kokemuksista yksilöitymättömiä. Esimerkiksi yksilön oma ainutkertainen kokemus, joka kategorisoituu kielen avulla kategoriaan “hankaluudet anopin kanssa”, muuttuu ymmärrettäväksi myös muille. (Mts. 49–50.)
Ihmisen toiminta totunnaistuu. Niin avaruusasemalla asuva astronautti kuin kadulla lompakoita näpistelevä teini voi ajatella arjestaan: “Tässä sitä nyt taas hommaillaan.” Totunnaistuminen rajaa yksilön äärettömien toimintavaihtoehtojen avaruutta ja tämä rajaus helpottaa toiminnan aiheuttamaa ajatuskuormaa. Totunnaistuminen johtaa instituutioitumiseen. Instituutio on totunnaistuneen toiminnan tyypitys, jonka useat yksilöt jakavat keskenään. Instituutiot ovat myös omaksuttavissa (ainakin jossain tietyn yhteiskunnan tietyssä ryhmässä) eli niitä voidaan jakaa uusien ihmisten kanssa. Instituutiot rakentuvat historiallisesti eli ne rakentuvat pala palalta ja ovat oman rakentumishistoriansa tuloksia. Instituutio rajaa edustamansa toiminnan tapojen määrää ja edistää tarvittaessa omaa malliaan esimerkiksi erilaisin sanktiomekanismein. (Mts. 65–68.)
Totunnaistuneiden käytäntöjen ja instituutioituneiden toimintamallien siirtyessä sukupolvelta seuraavalle ne muuttuvat. Uusi sukupolvi ei enää ole elänyt ja kokenut käytäntöjen historiallista kehittymistä vaan heille instituutiot näyttäytyvät objektiivisena maailmana, luonnontilan kaltaisena tosiasiana. Asiat, esineet ja instituutiot ovat sitä, miksi niitä kutsutaan ja ne ovat valmiita, muuttumattomia ja itsestään selviä. Lasten sosialisaatio vahvistaa myös heidän vanhempiensa tunnetta todellisuuden objektiivisesta luonteesta. “Näin meillä asiat tehdään.” “Se on vain näin.” Tässä prosessissa instituutioiden maailmasta tulee objektiivinen todellisuus. Tällainen maailma ja sen instituutiot ovat objektivoituneita. (Mts. 71–73.)
Jossain vaiheessa historiallisessa tapojen siirrossa tulee tarve legitimoida instituutioiden maailma eli pitää selittää, miksi instituutiot ovat olemassa, ja oikeuttaa niiden olemassaolo tavalla tai toisella. (Mts. 74–75.) Legitimaatio johtaa symboliuniversumien luomiseen, joiden avulla olemassa olevat instituutiot integroidaan uskottaviksi kokonaisuuksiksi (mts. 112). Symboliuniversumin luominen vaatii niitä luovilta yksilöiltä suuria ponnistuksia, mutta symboliuniversumissa asuva yksilö pitää sitä luonnollisena (mts. 120). Niin yksittäiset instituutiot kuin symbolijärjestelmät tarvitsevat tuekseen legitimaatiota tuottavan käsitejärjestelmän silloin kuin instituutiosta tai symboliuniversumista tulee ongelma eli kun erilaisten palojen välille syntyy ristiriitoja. Symboliuniversumiin syntyy erilaisia ryhmiä, joilla on keskenään kilpailevia selityksiä todellisuudesta. Tästä syntyy tarve systematisoida teoreettisesti symboliuniversumi (mts. 121–123). Tällainen systemaattinen teoretisointi on jatkokehitystä aiemmalle tarpeelle legitimoida instituutioitumista, mutta symboliuniversumin systemaattinen teoretisointi ulottuu yksittäisistä toimintaohjeista aina koko symboliuniversumin selittämiseen. Mytologia, teologia, filosofia ja tiede ovat tällaisen systematisoinnin tuloksia (Mts. 125–126.)
Yhteiskunta on samaan aikaan objektiivista ja subjektiivista todellisuutta. Yhteiskunta muodostuu dialektisessa prosessissa, jossa tapahtuu yhtäaikaisesti ulkoistamista, objektivaatiota ja sisäistämistä. Yhteiskunnassa oleminen merkitsee sitä, että yksilö osallistuu sen kehittymiseen ulkoistamalla itsensä sosiaaliseen maailmaan ja toisaalta sisäistämällä tämän maailman objektiivisena arjen todellisuutena. Yksilö tulee yhteiskunnan jäseneksi aluksi, koska merkitykselliset toiset (significant others) sosiaalistavat hänet niin kutsutussa primaarisosialisaatiossa (normaalisti siis vanhemmat sosiaalistavat lapsensa). Yksilön sosiaalinen maailma suodattuu hänen merkityksellisten toisten kautta. (Mts. 147–156.) Niin kutsutussa sekundaarisosialisaatiossa yksilö omaksuu roolispesifit tiedot, jonka perustana on instuutioitumisen luoma työnjako yhteiskunnassa. Sekundaarisosiaalisaation erityinen vaikeus johtuu siitä, että se rakentuu jo olemassa olevan minuuden ja omaksutun maailman päälle. Primaarisosialisaation ja sekundaarisosialisaation välillä voi olla paljonkin yhteensovittamisongelmia, joita voi olla hankala ratkaista. (Mts. 156-159.) Primaarisosialisaatiossa omaksutut asiat ovat huomattavasti vaikeampia muuttaa kuin sekundaarisosialisaatiossa (mts. 167).
Tärkein todellisuutta ylläpitävä mekanismi on keskustelu, jonka avulla yksilö ylläpitää, muokkaa ja rakentaa subjektiivista identiteettiään. Todellisuuden ylläpitomekanismi on usein epäsuora eli keskustelu tukee ja vahvistaa subjektiivista todellisuutta. Keskustelu voi toisaalta olla arkista juuri siksi, että se käsittelee itsestään selvinä pidettyjä asioita ja toimintamalleja. Keskusteluissa kieli samaan aikaan sekä toteaa että toteuttaa todellisuutta. (Mts. 172–173.)
Myös subjektiivisen todellisuuden täytyy olla uskottava. Tämän takia tietyn tyyppinen subjektiivinen todellisuus on mahdollinen vain ympäristössä, joka tukee sitä. Subjektiivinen uskottavuusrakenne tukahduttaa myös ajoittain mieleen hiipiviä todellisuutta murentavia epäilyksiä. Uskottavuusrakenteensa sisällä pysyessään yksilö kokee itsensä naurettavaksi, jos hänen mieleensä juolahtaa todellisuutta kyseenalaistava ajatus. Näin yksilön sisäistämät yhteiskunnan sanktiomenetelmät vahvistuvat. (Mts. 174–175.) Yhteiskunnassa eläminen tarkoittaa kuitenkin samalla sitä, että yksilön subjektiivinen todellisuus on jatkuvassa muutostilassa. Muutos voi olla myös totaalinen, kuten esimerkiksi erilaisissa uskoontulemisen aiheuttamissa subjektiivisen todellisuuden muutoksissa. Näissä tapauksissa uusi uskottavuusrakenne voi vaatia jopa täydellistä eristäytymistä aiemmasta sosiaalisesta verkostosta ja aiemman uskottavuusrakennelman täydellistä kieltämistä. Yksilö alkaa tulkita aiempaa historiaansa uuden uskottavuusrakenteen kautta. (Mts. 177–181.) Vaikka muutos ei olisi totaalinen, yksilön subjektiivinen todellisuus on alati muutoksen alla. Tämä tarkoittaa myös jatkuvaa oman historian “peukalointia”, jossa oma menneisyys tehdään merkitykselliseksi nykyhetkestä käsin. (Mts. 182–183.) Myös erilaiset identiteettityypit ovat usein sidoksissa tiettyihin historiallisiin yhteiskuntarakenteisiin. Identiteetti on ilmiö, joka perustuu yksilön ja yhteiskunnan dialektiikkaan, mutta identiteettityypit ovat yhteiskunnan tuottamia objektiivisen todellisuuden elementtejä, jotka ovat luonteeltaan vakaampia. Identiteetti ja identiteettityypit ovat kuitenkin aina sidoksissa johonkin kontekstiin, jota ilman niitä ei voi tulkita tai ymmärtää. (Mts. 197.)
Lopuksi Berger ja Luckmann vielä muistuttavat, että ihminen on toki myös fyysinen organismi, joka asettaa tiettyjä rajoituksia todellisuuden yhteiskunnalliselle rakentumiselle. Eduskunta ei esimerkiksi voi määrätä miehiä synnyttämään lapsia. Organismi vaikuttaa todellisuuden rakentumisen kaikissa vaiheissa ja samaten tämä vaikuttaa organismiin. (Mts.201.)
Ihmisen biologisena tehtävänä on rakentaa maailma ja elää siinä yhdessä toisten kanssa. Tästä maailmasta tulee hänelle hallitseva ja määrätty todellisuus. Sen rajat asettaa luonto, mutta tultuaan rakennetuksi se alkaa vaikuttaa takaisin luontoon. Luonnon ja sosiaalisesti rakennetun maailman dialektiikassa myös ihmisorganismi muotoutuu uudelleen. Samaisessa dialektiikassa ihminen tuottaa todellisuuden ja sen myötä itsensä. (Mts. 206.)
Töihin palattuani tuli puheeksi työkavereiden kanssa, että Spotifyssa on myös äänikirjoja ja että Chris Andersonin uusi Free-kirja löytyy sieltä myös. Oma paperinen versioni on odotellut kirjapinossa jo kesän alusta lähtien, mutta jotenkin en ole viitsinyt siihen vielä tarttua. Päätimme kokeilla itsellämme Spotify-kielikylpyä eli kuuntelemme koko audiokirjan kertaistumalta 26.8.2009 klo 9 lähtien. Kirjan lyhennetty versio, joka siis löytyy Spotifysta, on ääneen luettuna pituudeltaan jotain noin kolme tuntia. Myös koko kirja löytyy ilmaisena audiona (noin 6 tuntia), mutta lyhennelmä on Andersonin itsensä tekemä, joten aiomme luottaa hänen arvostelukykyynsä emmekä käytä tupla-aikaa turhan takia.
Susan Blackmore, joka on tullut tunnetuksi tietoisuuden ja meemien tutkijana, on ilmeisesti myös kohtalaisen aktiivinen zen-meditaation harjoittaja. Kirja Ten Zen Questions käsittelee kysymystä: mitä on tietoisuus? Blackmoren tutkimusmetodi on äärimmäisen kunnioitettava, sillä koko tutkimus perustuu Blackmoren omiin zen-meditointisessioihin ja niiden aikana syntyneisiin pohdintoihin ja päätelmiin. Käytössä on siis vanha kunnon introspektio. Voisiko tutkija pahemmien enää ampua itseään jalkaan tänä instrumentalistis-objektiivisen tiedonsaavuttamiskäsityksen aikana? Mahtavaa!
Ivan Illichin Deschooling Society jäi jostain aiemmin lukemastani kirjasta mieleen ja tämä 1971 kirjoitettu räväkkä pamfletti olikin piristävää luettavaa. Tässä kirjassa ollaan tosissaan jotain mieltä ja sanotaan asiat juuri niin kuin halutaan.
Jeff Jarvisin What Would Google Do? on yhdistelmä nettihypeä, egopullistelua ja netin toimintalogiikan pohdintaa. Se on osin oikein kiinnostavakin, mutta valitettavasti kirjan analyysit ja pohdinnat eivät oikein tunnu pääsevän maaliinsa tai ne pyörittelevät valmiiksi jo muualta tuttuja asioita. Periaatteessa kirjan pointtina on ruotia Googlen ja muutamien muiden menestyneiden yritysten tai organisaatioiden toimintaa ja tehdä tästä yleisempiä johtopäätöksiä. Ongelmaksi koituu se, että ananyysi Googlesta jää pahasti ohueksi, pääosin siksi, että Google ei toimi yrityksenä avoimesti eikä paljasta muille (ei edes Jarvisille) pelikorttejaan. Toinen ongelma on se, että muut esimerkkiorganisaatiot tuntuvat Googlen esimerkin kanssa yhteismitattomilta (Jarvis käyttää esimerkkeinään muun muassa craigslistiä ja Wikipediaa).
