Voisiko olla niin, että mitä ulommas toiminnan kehillä mennään, sitä yksilökeskeisemmäksi ja itsepromotoivammaksi kommunikaatio muuttuu? Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö pyrkimyksiltään yksilökeskeisestä kommunikaatiosta olisi muillekin hyötyä – päinvastoin: sosiaalisen median avulla mahdollistuva parveilu ja löyhä, toimintaan velvoittamaton kommunikaatiotihku ovat radikaalisti yhteiskuntaa muokkaavan uuden, avoimen toimintamallin keskiössä.

Paradoksaalisesti yksin tapahtuva toiminta olisi yhteisökeskeisintä toimintaa. Tausta-ajatuksena tässä on se, että mikäli yksilö toimii yksin, toiminnan ensisijainen muutoskohde on yksilö itse – esimerkiksi oppimisen tai ajattelun kehittymisen kautta – mutta muutoksen vaikutukset kohdistuvat yhteisöön laajemmin.

Ks. aiemmat postaukset kuviosta:

• Sozializing Mode, In-Between Mode & Zen Mode
• Asynkronia, synkronia ja hiljaisuus
• Torakat ja wikikoulutus (Metropolian wikissä)

Feel free to Flattr this post at flattr.com, if you like it.

Työskennellessäsi digitaalisessa todellisuuskerroksessa preferoi asynkroniaa, minimoi synkronia ja kunnioita hiljaisuutta. Ks. lisää eri moodeista aiemmassa postauksessa: Sozializing Mode, In-Between Mode & Zen Mode.

Feel free to Flattr this post at flattr.com, if you like it.

Aiemmin kirjoittelin Robert Zajoncin sosiaalisista torakkakokeista toisaalla. Zajoncin tulos oli lyhykäisyydessään seuraava: vähäistä pähkäilyä vaativa toiminta (so. juokseminen käytävällä) onnistui  torakoilta nopeammin, kun kaverit (so. toiset torakat) olivat katsomassa. Kun torakoiden piti pähkäillä ja funtsailla (piti osata kääntyä risteyksessä päästäkseen maaliin), yleisön läsnäolo hidasti torakkaa. Syvällistä pohdintaa vaativa ongelmanratkaisu ja oppiminen onnistuu siis paremmin yksin. Myöhemmin tätä on testailtu muilla eläimillä, myös ihmisillä, ja tulos on sama kaikilla. (Zajonc kyllä tunnisti myös sosiaalisen oppimisen ja matkimiseen liittyvän toiminnan, mutta ei saanut tästä selviä eroja tässä koeasetelmassa (ts. hän siis myös juoksutti torakoita pareittain).)

Tämä tematiikka jäi pyörimään takaraivoon: mitä asioita pitäisi tulevaisuudessakin tehdä yksin ilman sosiaalista “häiriötä” ja mitkä työt ovat luonteeltaan sosiaalisia? Pitäiskö tulevaisuudessa työn suunnittelu perustua jonkinlaiseen torakka-designiin? Zajoncin ja Switchtasking-softaidean pohjalta lähdin kehittelemään kuviota eri työmoodien tasoista. Työ siis on tässä työtä, johon liittyy vahvasti tietokoneiden ja netin käyttö.

Socializing Modessa liikutaan parvissa. Tämä toiminta on jutustelua, vapaata ideointia, seuraamista, uusien virikkeiden ja kiinnostavien uusien ihmisten hakua parvista, joihin itse kuuluu.

Zen Modessa työskennellään yksin. Tämä on työtä, joka vaatii tiukkaa pohtimista, keskittymistä ja älynystyröiden käyttöä.

Näiden välissä on yhteistyömoodi (In-Between Mode), jossa tehdään työtä yhdessä omien aktiivisten parvien “solmujen” kanssa (ks. “solmutyöskentely parvissa”). Tuija kirjoitti pari päivää sitten kommenteissa salakavalasta “solahtamisesta” moodista toiseen. Ajattelin, että syy ilmiöön voisi olla se, että  sosiaalisen ja yksilömoodin väliin sijoituu yhteistyön epämääräinen alue. Varsinkin nettipohjaisessa yhteistyössä parviseuraamisen ja yhteistyön raja on epäselvä ja alati muuttuva.

(Kuvion mahtava torakka on  Pearson Scott Foresmanin tekemä Public Commons -lisensoitu kuva Wikimedia Commonsista.)

Feel free to Flattr this post at flattr.com, if you like it.