Olen jo pitkään käyttänyt työstä puhuessani kuviota, jossa työ jakautuu kolmeen moodiin: parvimaiseen toimintaan, yhteistoimintaan ja toimintaan yksin. Jälkikäteen katsottuna olen liikkunut omissa pohdinnoissani koko ajan suuremmista toimintajoukoista kohti pienempiä yksiköitä. Suunta tuntuu olleen vääjäämätön, vaikken todellakaan koe, että olisin halunnut liikkua tähän suuntaan.
Alussa olin kiinnostunut digitaalisesta toiminnasta globaalissa mittakaavassa. Kirjoittelin muun muassa digitaalisista luonnonlaeista ja holoptisesta toiminnasta. Olin kiinnostunut Wikipediasta ja jättimäisistä käyttäjäpooleista. Näissä pohdinnoissa painottui vahvasti parvimaisen toiminnan moodi.
Kun aloitin lisensiaatintutkimukseni kokeilut, huomioini suuntautui vähitellen yhteistoiminnan moodiin. Olin äärimmäisen kiinnostunut muun muassa yhteistoiminnallisen yhteisön käsitteestä ja yhteistyön variaatioista (koordinaatio, kooperaatio ja kommunikaatio). Vähitellen mielenkiintoni alkoi siirtyä netistä kohti fyysistä kohtaamista ja kiinnostuin Leirinuotion kaltaisista asioista.
Nyt näissä viimeisissä blogiposteissa, olen saavuttanut moodien toisen ääripään: toiminnan yksin. Olen ollut kiinnostunut eristäytymisestä ja luovasta (yksin)ajattelusta. Mitä seuraavaksi, kun toinen äärilaita on vastassa?
Olisiko niin, että oppiminen tapahtuu aina tällä tavalla tempoillen: testaillen ja korjausliikkeitä tehden? Alussa korjausliikkeet ovat jyrkkiä ja musta-valkoisia, jonka jälkeen liike vähän pehmenee ja saa enemmän harmaan sävyjä? Loppujen lopuksi, jos oppiminen jatkuu riittävän pitkään päädymme värikylläiselle keskitielle?
Muutoksen aaltoliike muodostaa oppimisen kakkakikkareen (kiitos Jannelle vastaansanomattomasta nimeämisestä!). Tuntuu, että olen nyt saavuttanut työtä käsittelevissä mietiskelyissäni ensimmäisen pohjakurvin, josta matka tullee jatkumaan johonkin uuteen, vielä tuntemattomaan, korjaussuuntaan. Voi olla, että organisoitumisen logiikka tai erilaiset yhteistyön määritelmäyritykset eivät ole hedelmällisiä lähtökohtia. Ehkä seuraava kikkareen kaari keskittyy johonkin muuhun – esimerkiksi motivaatioon.
