Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen – Kesälukemiston satoa 2009

Berger, Peter L. & Thomas Luckmann (1994): Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Helsinki: Gaudeamus. (Alkuteos The Social Construction of Reality. 1966.)

todellisuuden_sosiaalinen_rakentuminenSain työkaverilta lainaksi kesäksi tiedonsosiologian klassikon Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen vuodelta 1966, joka osoittautui ajatuksia sähköistäväksi jymypaukuksi. Teoksen formuloidun kielenkäytön takaa paljastui äärimmäisen koherentti, ajaton ja vastustamattoman kirkas näkemys “todellisuudesta”. Lähtökohta Bergerin ja Luckmannin kirjassa on se, että kaikki, minkä ajattelemme arkielämässämme olevan “tietoa”, on käytännössä kielen avulla luotua sosiaalista konstruktiota, joka kuitenkin näyttäytyy yksilölle itsestään selvänä arkitodellisuutena. Tämän “todellisuuden” kyseenalaistaminen vaatii aina ponnistelua, koska arkitodellisuudessa toimiminen on äärimmäisen luontevaa. (Berger & Luckmann 1994, 34.)

Elämme muiden ihmisten kanssa “tässä ja nyt” omissa rinnakkaisissa kokemusmaailmoissamme, jotka vuorovaikutuksemme kautta vaikuttavat toisiinsa (mts. 34). Vuorovaikutuksen avulla yksilö luo käsityksiä toisista ja tyypittelee muita yksilöitä erilaisiin kategorioihin (esim. “ärsyttävä”, “tyypillinen Twitter-addikti” tai “mies”). Tällaisen tyypittelyn kautta myös yksilön oma toiminta muotoutuu vuorovaikutustilanteissa jonkinlaiseksi. Jossain vaiheessa tyypittelyt yleistyvät laajemmiksi ja silloin henkilön XYZ toiminnasta voidaan ajatella, että “XYZ käyttäytyy kuin tyypillinen Twitter-addikti”. Toisin sanoen yksilö tulkitsee toisen käytöstä tietylle ihmistyypille konstruoitujen toimintaoletusten mukaisesti. Myös yksilön oma käytös muuttuu eri vuorovaikutustilanteiden mukaan riippuen siitä, minkälaisten tyyppien kanssa hän olettaa milloinkin olevansa tekemisissä. Arkielämän sosiaalinen todellisuus on tällaisten tyypistysten jatkumo ja koko yhteiskunta on näiden tyypitysten ja niiden päälle syntyneiden vakiintuneiden vuorovaikutusmuotojen kokonaisuus. (Mts. 39–44.) Myös yksilölle kehittyvä minuus on sosiaalisen prosessin synnyttämä opittu tulos (mts. 62).

Ihmisten ilmaisukyky on objektivoituvaa eli ihminen kykenee jakamaan ilmaustensa merkityksiä toisten kanssa. Objektivoitu ilmaus on osa sekä yksilön itsensä että muiden yksilöiden yhteisesti jakamaa maailmaa eli objektivoidut ilmaukset eivät aina vaadi välitöntä vuorovaikutusta. Merkit ovat tärkeimpiä objektivoituja ilmauksia, joista tärkein taas on kieli. Ilman kieltä ei muiden kanssa jaetun arkielämän ymmärtäminen ole mahdollista. (Mts. 45–48.) Kieli antaa valmiin rakenteen, jolla yksilö voi tulkita ja objektivoida kokemusvirtaansa. Kokemusten kategorisointi kielen avulla mahdollistaa mielekkään vuorovaikutuksen lähimmäisten kanssa. Kokemusvirran kategorisointi tekee yksilön kokemuksista yksilöitymättömiä. Esimerkiksi yksilön oma ainutkertainen kokemus, joka kategorisoituu kielen avulla kategoriaan “hankaluudet anopin kanssa”, muuttuu ymmärrettäväksi myös muille. (Mts. 49–50.)

Ihmisen toiminta totunnaistuu. Niin avaruusasemalla asuva astronautti kuin kadulla lompakoita näpistelevä teini voi ajatella arjestaan: “Tässä sitä nyt taas hommaillaan.” Totunnaistuminen rajaa yksilön äärettömien toimintavaihtoehtojen avaruutta ja tämä rajaus helpottaa toiminnan aiheuttamaa ajatuskuormaa. Totunnaistuminen johtaa instituutioitumiseen. Instituutio on totunnaistuneen toiminnan tyypitys, jonka useat yksilöt jakavat keskenään. Instituutiot ovat myös omaksuttavissa (ainakin jossain tietyn yhteiskunnan tietyssä ryhmässä) eli niitä voidaan jakaa uusien ihmisten kanssa. Instituutiot rakentuvat historiallisesti eli ne rakentuvat pala palalta ja ovat oman rakentumishistoriansa tuloksia. Instituutio rajaa edustamansa toiminnan tapojen määrää ja edistää tarvittaessa omaa malliaan esimerkiksi erilaisin sanktiomekanismein. (Mts. 65–68.)

Totunnaistuneiden käytäntöjen ja instituutioituneiden toimintamallien siirtyessä sukupolvelta seuraavalle ne muuttuvat. Uusi sukupolvi ei enää ole elänyt ja kokenut käytäntöjen historiallista kehittymistä vaan heille instituutiot näyttäytyvät objektiivisena maailmana, luonnontilan kaltaisena tosiasiana. Asiat, esineet ja instituutiot ovat sitä, miksi niitä kutsutaan ja ne ovat valmiita, muuttumattomia ja itsestään selviä. Lasten sosialisaatio vahvistaa myös heidän vanhempiensa tunnetta todellisuuden objektiivisesta luonteesta. “Näin meillä asiat tehdään.” “Se on vain näin.” Tässä prosessissa instituutioiden maailmasta tulee objektiivinen todellisuus. Tällainen maailma ja sen instituutiot ovat objektivoituneita. (Mts. 71–73.)

Jossain vaiheessa historiallisessa tapojen siirrossa tulee tarve legitimoida instituutioiden maailma eli pitää selittää, miksi instituutiot ovat olemassa, ja oikeuttaa niiden olemassaolo tavalla tai toisella. (Mts. 74–75.) Legitimaatio johtaa symboliuniversumien luomiseen, joiden avulla olemassa olevat instituutiot integroidaan uskottaviksi kokonaisuuksiksi (mts. 112). Symboliuniversumin luominen vaatii niitä luovilta yksilöiltä suuria ponnistuksia, mutta symboliuniversumissa asuva yksilö pitää sitä luonnollisena (mts. 120). Niin yksittäiset instituutiot kuin symbolijärjestelmät tarvitsevat tuekseen legitimaatiota tuottavan käsitejärjestelmän silloin kuin instituutiosta tai symboliuniversumista tulee ongelma eli kun erilaisten palojen välille syntyy ristiriitoja. Symboliuniversumiin syntyy erilaisia ryhmiä, joilla on keskenään kilpailevia selityksiä todellisuudesta. Tästä syntyy tarve systematisoida teoreettisesti symboliuniversumi (mts. 121–123). Tällainen systemaattinen teoretisointi on jatkokehitystä aiemmalle tarpeelle legitimoida instituutioitumista, mutta symboliuniversumin systemaattinen teoretisointi ulottuu yksittäisistä toimintaohjeista aina koko symboliuniversumin selittämiseen. Mytologia, teologia, filosofia ja tiede ovat tällaisen systematisoinnin tuloksia (Mts. 125–126.)

Yhteiskunta on samaan aikaan objektiivista ja subjektiivista todellisuutta. Yhteiskunta muodostuu dialektisessa prosessissa, jossa tapahtuu yhtäaikaisesti ulkoistamista, objektivaatiota ja sisäistämistä. Yhteiskunnassa oleminen merkitsee sitä, että yksilö osallistuu sen kehittymiseen ulkoistamalla itsensä sosiaaliseen maailmaan ja toisaalta sisäistämällä tämän maailman objektiivisena arjen todellisuutena. Yksilö tulee yhteiskunnan jäseneksi aluksi, koska merkitykselliset toiset (significant others) sosiaalistavat hänet niin kutsutussa primaarisosialisaatiossa (normaalisti siis vanhemmat sosiaalistavat lapsensa). Yksilön sosiaalinen maailma suodattuu hänen merkityksellisten toisten kautta. (Mts. 147–156.) Niin kutsutussa sekundaarisosialisaatiossa yksilö omaksuu roolispesifit tiedot, jonka perustana on instuutioitumisen luoma työnjako yhteiskunnassa. Sekundaarisosiaalisaation erityinen vaikeus johtuu siitä, että se rakentuu jo olemassa olevan minuuden ja omaksutun maailman päälle. Primaarisosialisaation ja sekundaarisosialisaation välillä voi olla paljonkin yhteensovittamisongelmia, joita voi olla hankala ratkaista. (Mts. 156-159.) Primaarisosialisaatiossa omaksutut asiat ovat huomattavasti vaikeampia muuttaa kuin sekundaarisosialisaatiossa (mts. 167).

Tärkein todellisuutta ylläpitävä mekanismi on keskustelu, jonka avulla yksilö ylläpitää, muokkaa ja rakentaa subjektiivista identiteettiään. Todellisuuden ylläpitomekanismi on usein epäsuora eli keskustelu tukee ja vahvistaa subjektiivista todellisuutta. Keskustelu voi toisaalta olla arkista juuri siksi, että se käsittelee itsestään selvinä pidettyjä asioita ja toimintamalleja. Keskusteluissa kieli samaan aikaan sekä toteaa että toteuttaa todellisuutta. (Mts. 172–173.)

Myös subjektiivisen todellisuuden täytyy olla uskottava. Tämän takia tietyn tyyppinen subjektiivinen todellisuus on mahdollinen vain ympäristössä, joka tukee sitä. Subjektiivinen uskottavuusrakenne tukahduttaa myös ajoittain mieleen hiipiviä todellisuutta murentavia epäilyksiä. Uskottavuusrakenteensa sisällä pysyessään yksilö kokee itsensä naurettavaksi, jos hänen mieleensä juolahtaa todellisuutta kyseenalaistava ajatus. Näin yksilön sisäistämät yhteiskunnan sanktiomenetelmät vahvistuvat. (Mts. 174–175.) Yhteiskunnassa eläminen tarkoittaa kuitenkin samalla sitä, että yksilön subjektiivinen todellisuus on jatkuvassa muutostilassa. Muutos voi olla myös totaalinen, kuten esimerkiksi erilaisissa uskoontulemisen aiheuttamissa subjektiivisen todellisuuden muutoksissa. Näissä tapauksissa uusi uskottavuusrakenne voi vaatia jopa täydellistä eristäytymistä aiemmasta sosiaalisesta verkostosta ja aiemman uskottavuusrakennelman täydellistä kieltämistä. Yksilö alkaa tulkita aiempaa historiaansa uuden uskottavuusrakenteen kautta. (Mts. 177–181.) Vaikka muutos ei olisi totaalinen, yksilön subjektiivinen todellisuus on alati muutoksen alla. Tämä tarkoittaa myös jatkuvaa oman historian “peukalointia”, jossa oma menneisyys tehdään merkitykselliseksi nykyhetkestä käsin. (Mts. 182–183.) Myös erilaiset identiteettityypit ovat usein sidoksissa tiettyihin historiallisiin yhteiskuntarakenteisiin. Identiteetti on ilmiö, joka perustuu yksilön ja yhteiskunnan dialektiikkaan, mutta identiteettityypit ovat yhteiskunnan tuottamia objektiivisen todellisuuden elementtejä, jotka ovat luonteeltaan vakaampia. Identiteetti ja identiteettityypit ovat kuitenkin aina sidoksissa johonkin kontekstiin, jota ilman niitä ei voi tulkita tai ymmärtää. (Mts. 197.)

Lopuksi Berger ja Luckmann vielä muistuttavat, että ihminen on toki myös fyysinen organismi, joka asettaa tiettyjä rajoituksia todellisuuden yhteiskunnalliselle rakentumiselle. Eduskunta ei esimerkiksi voi määrätä miehiä synnyttämään lapsia. Organismi vaikuttaa todellisuuden rakentumisen kaikissa vaiheissa ja samaten tämä vaikuttaa organismiin. (Mts.201.)

Ihmisen biologisena tehtävänä on rakentaa maailma ja elää siinä yhdessä toisten kanssa. Tästä maailmasta tulee hänelle hallitseva ja määrätty todellisuus. Sen rajat asettaa luonto, mutta tultuaan rakennetuksi se alkaa vaikuttaa takaisin luontoon. Luonnon ja sosiaalisesti rakennetun maailman dialektiikassa myös ihmisorganismi muotoutuu uudelleen. Samaisessa dialektiikassa ihminen tuottaa todellisuuden ja sen myötä itsensä. (Mts. 206.)

Yhteiskunnan antikoululaitostaminen – Kesälukemiston satoa 2009

Illich, Ivan (1971): Deschooling Society. Lontoo: Calder and Boyars. (Uusintajulkaisu 2002. Lontoo: Marion Boyars.)


deschooling-societyIvan Illichin Deschooling Society jäi jostain aiemmin lukemastani kirjasta mieleen ja tämä 1971 kirjoitettu räväkkä pamfletti olikin piristävää luettavaa. Tässä kirjassa ollaan tosissaan jotain mieltä ja sanotaan asiat juuri niin kuin halutaan.

Kirjan perusajatus on se, että oppivelvollisuus ja julkinen koulutuslaitos ovat keskeinen tekijä yhteiskunnallisen epätasa-arvon synnyssä. Illichin mukaan julkinen koululaitos opettaa yksilöt sijoittamaan itsensä heille tarkoitettuun yhteiskunnalliseen lokeroon. Riippuvuus instituutioista luo erityisesti köyhille uuden ulottuvuuden heidän avuttomuuteensa: psykologisen impotenssin eli kyvyttömyyden uskoa siihen, että he voivat selviytyä itsenäisesti elämästä. Illich kuuluu siis samaan porukkaan Paolo Freiren kanssa.

Koulutus tuottaa ihmisistä avuttomia toimimaan itsenäisesti. Illichin mukaan koululaitoksessa sekoittuvat prosessit ja substanssi keskenään. Oppilaat eivät erota oppimista ja koulua toisistaan. Tämä epäselvyys siirtyy myös muualle yhteiskuntaan eli ihmiset eivät enää osaa erottaa lääketieteellistä hoitoa terveydenhuoltojärjestelmästä eivätkä turvallisuuden säilyttämistä poliisista. Loppujen lopuksi kun jotain haluttaisiin kehittää (esim. oppimista), päädytäänkin parantamaan siihen luotua instituutiota, ja tästä syntyy parantamisen loppumaton kehä, sillä instituutio ei voi koskaan toimia täydellisesti täydellisin resurssein. (Illich 1971, 1–3.) Opettajat siis tulevat koululaitoksen sisällä aina olemaan alipalkattuja ja ylityöllistettyjä, sillä opetuksen laadulla ei tule koskaan olemaan ylärajaa.

Illich tarjoaa vaihtoehdoksi järjestelmää, jossa ei olisi opetussuunnitelmia vaan jokainen hankkisi tarvitsemaansa oppia omatoimisesti. Tätä tukemaan Illichin vaihtoehdossa koululaitokselle on neljä verkostoa:

1. Oppimisvälineiden julkiset lainauspalvelut. Näitä olisivat niin kirjastojen ja museoiden sisällöt, mutta myös esimerksi tehtaiden, lentokenttien (!) ja maatilojen välineet, joita opiskelijat saisivat käyttää silloin kuin niitä ei muuten käytetä. (Illich 1971, 78–87.)

2. Taitojen vaihtaminen. Ihmiset voisivat listata omia taitojaan ja halutessaan he voisivat näyttää mallia uusille taitoja hankkiville. (Illich 1971, 79, 87–91.)

3. Vertaisryhmäytyminen. Kommunikaatioverkosto, joka mahdollistaisi samasta asiasta kiinnostuneiden ihmisten verkottumisen ja vertaisopiskelun. Ryhmillä voisi olla myös “opettajia”, jotka ryhmä itse valitsisi itselleen. (Illich 1971, 79, 91–97.)

4. Opettajapalvelu. Opettajat, olivat he sitten päätoimisia, epäpäteviä tai freelancereita, voisivat tarjota muille palveluitaan. Aiemmat “oppilaat” voisivat kertoa avoimesti omasta yhteistyöstään, joten jokaisen opettajan pätevyys mitattaisiin hänen antamansa opetuksen, ei oman koulutuksen, kautta. Illichin ajatus on se, että koulutukseen annettavat resurssit annettaisiin suoraan opiskelijoille esimerkisi jonkinlaisina seteleinä, joilla he sitten voisivat hankkia haluamansa koulutuksen haluamaltaan taholta. (Illich 1971, 79, 97–104.)

Parasta tietenkin koko kirjassa on sen näykyväksi tekeminen, että julkinen koululaitos on nykyajan tabu, jonka olemassaolon kyseenalaistamisesta satelee kiviä niskaan tasapuolisesti joka puolelta. Tämäkin lienee yksi todiste yhteiskunnan koululaitostamisen onnistumisesta.

Mitä Google tekisi? – Kesälukemiston satoa 2009

Jarvis, Jeff (2009): What Would Google Do? New York: Collins Business.

what_would_google_doJeff Jarvisin What Would Google Do? on yhdistelmä nettihypeä, egopullistelua ja netin toimintalogiikan pohdintaa. Se on osin oikein kiinnostavakin, mutta valitettavasti kirjan analyysit ja pohdinnat eivät oikein tunnu pääsevän maaliinsa tai ne pyörittelevät valmiiksi jo muualta tuttuja asioita. Periaatteessa kirjan pointtina on ruotia Googlen ja muutamien muiden menestyneiden yritysten tai organisaatioiden toimintaa ja tehdä tästä yleisempiä johtopäätöksiä. Ongelmaksi koituu se, että ananyysi Googlesta jää pahasti ohueksi, pääosin siksi, että Google ei toimi yrityksenä avoimesti eikä paljasta muille (ei edes Jarvisille) pelikorttejaan. Toinen ongelma on se, että muut esimerkkiorganisaatiot tuntuvat Googlen esimerkin kanssa yhteismitattomilta (Jarvis käyttää esimerkkeinään muun muassa craigslistiä ja Wikipediaa).

Tämän alan kirjallisuutta tunteva voi hahmottaa kirjan keskeiset pointit sen sisällysluettelosta. Eniten jäin pohtimaan kirjoittajan sielunmaisemaa, koska anekdootit Jarvisin elämästä piirsivät hänestä olin-jo-vuonna-plim-plom-oikeassa-tässäkin-asiassa-tyyppisen persoonan.

Meritähti ja hämähäkki – Kesälukemiston satoa 2009

Brafman, Ori & Rod A. Beckstrom (2006): The Starfish and the Spider – The Unstoppable Power of Leaderless Organizations. New York: Portfolio.

starfish-and-the-spider
Ori Brafmanin ja Rod A. Beckstromin The Starfish and the Spider on mielestäni puutteineenkin keskeinen teos ymmärrettäessä avoimia toimintamalleja. Kirjan keskeinen ajatus löytyy nimen metaforista. Hämähäkki edustaa kirjoittajille perinteistä organisaatiota, jolla on useita eri “raajoja” ja “pää”, joka koordinoi raajojen ja elimien toimintaa. Hämähäkkiorganisaatio voi toimia (ainakin jossain määrin), vaikka se menettäisi raajan tai pari, mutta viimeistään pään irrotessa organisaatio menettää toimintakykynsä.

Meritähtiorganisaatio edustaa taas hajautettua organisaatiota ja sen erityisluonne johtuu siitä, että sillä ei ole keskusta tai “päätä” lainkaan. Lisäksi jos meritähden halkaisee, se kasvattaa itselleen uudet sakarat ja itseasiassa yhdestä meritähdestä onkin tullut kaksi. Tämän Brafman ja Beckstrom näkevät metaforana kaikille johtajattomuuteen perustuville organisaatioille tai rakennelmille AA-kerhoista torrent-tiedostojen jakamiseen tai Burning Man -festivaaliin. Hajautetun organisaation erityispiirre on se, että kun sitä kohtaan “hyökätään” se, muuttuu alati hajautetummaksi, jolloin “hyökkääminen” muuttuu äärimmäisen hankalaksi.

Meritähtiorganisaatiolla on viisi “jalkaa”:

Jalka 1: Ringit (Circles). Lähes kaikki hajautetut organisaatiot perustuvat pieniin itsenäisesti toimiviin ryhmiin. Ringit eivät tarvitse hierarkiaa tai rakennetta, joten niitä on hankala hallita säännöillä (rules) tai pakottamalla, koska ringissä tai sen ulkopuolella ei ole varsinaista johtajaa, joka voisi määrätä toiminnasta. Rinkeihin muodostuu kuitenkin normeja (norm), jotka ovat koko ringin toiminnan ja päämärän kannalta keskeisiä. Keskeinen ero on siinä, että säännöt ovat aina jonkun tai joidenkin näkemys siitä, miten asiat pitäisi tehdä. Jos rikot sääntöä, mutta et jää kiinni, se ei varsinaisesti haittaa. Normit taas muodostuvat niistä asioista, joihin ihminen on sitoutunut liittyessään jäseneksi johonkin ja joita hän on itse jäsenenä ollut luomassa. Jaettujen normien ja yhdessä vietetyn ajan johdosta rinkiin syntyy sisäinen luottamus. (Brafman & Beckstrom 2006, 88–91.)

Jalka 2: Katalyytti (The Catalyst). Kemiassa katalyytti on aine, joka saa aikaan muissa aineissa kemiallisen reaktion, joka ei olisi muuten käynnistynyt. Katalyytti ei kuitenkaan itse muutu reaktiossa.  Brafmanin ja Beckstromin mukaan hajautetut organisaatiot syntyvät useimmiten katalyyttina toimivan henkilön käynnistämän kehityksen johtosta. Katalyytti on henkilö, joka on hajautetun organisaation alulle paneva voima, mutta joka ei pidä itsellään johtajuutta, omistajuutta tai vastuuta vaan luovuttaa nämä ringille. Katalyytti usein myös poistuu takavasemmalle toiminnan käynnistyttyä tai laajennuttua. Toisaalta hän on usein karismaattinen henkilö, joka saa muut inspiroitumaan ja fokusoimaan toimintaa johonkin tiettyyn suuntaan. (Brafman & Beckstrom 2006, 91–94.)

Jalka 3: Ideologia (Ideology). Meritähtiorganisaatiot eivät niinkään toimi rahan vuoksi vaan yhteisesti jaetun ideologian takia. Ideologia on liima, joka pitää hajautetun organisaation kasassa. Ideologian vahvuus vahvistaa hajautetun organisaation toimintaedellytyksiä eli mitä vahvempi yhteisesti jaettu ideologia, sitä kestävämpi meritähtiorganisaatio. (Brafman & Beckstrom 2006, 94–96.)

Jalka 4: Aiempi verkosto (The Preexisting Network). Hajautetut organisaatiot syntyvät usein olemassa olevan verkoston päälle sopivissa olosuhteissa sopivan katalyytin käynnistäminä. Aiempi verkosto toimii ensimmäisen ringin pohjana. Katalyytin täytyykin olla oikeanlainen tai taitava löytääkseen ja päästäkseen sisään sopivaan verkostoon, jolla on potentiaalia muuttua uuden ideologian veturiksi. (Brafman & Beckstrom 2006, 96–98.)

Jalka 5: Esitaistelija (The Champion). Esitaistelija on henkilö, joka ryhtyy promotoimaan uutta ideaa väsymättömästi. Vaikka katalyyttikin voi olla karismaattinen, esitaistelija on näkyvä, elävä, hyperaktiivinen ja intohimoinen hajautetun organisaation myyntitykki. Äänekkyydestään johtuen esitaistelijat jäävät helpommin muistiin ja historian kirjoihin kuin katalyytit. (Brafman & Beckstrom 2006, 98–101.)

Kirjan keskeistä antia ovat erinomaiset ja kuvaavat metaforat, jotka avaavat hajautetun organisaation toimintalogiikkaa ymmärrettävästi. Meritähtiorganisaation “jalat” tuntuvat teoriassa osuvilta ja niiden olemassa olon voi tunnistaa hajautetuista organisaatioista. Itseäni hieman vaivaa kuitenkin se, että todellisuudessa katalyytin ja esitaistelijan rooleja voi olla vaikea näin tarkasti erotella ja toisaalta rinkien ja aiempien verkostojen suhdekin voi olla monenkirjava ja epämääräinen. Kirjan heikkoutena pidän myös sitä, että se on luonteeltaan historiallinen ja toteava, eikä sinällään pyri luomaan suoraa kokemuksellista tietoa meritähtiorganisaatioiden luomisen ja ylläpitämisen problematiikasta. Myös epäonnistumiset hajautettujen organisaatioiden synnyttämisessä olisi kiintoisa näkökulma. Usein puhutaan vain kaikkien tuntemista onnistumisista. No, onneksi jääkin siis muillekin tehtävää ja tutkittavaa.

Johtamisen tulevaisuus – Kesälukemiston satoa 2009

Gary Hamel (2007): The Future of Management. Boston: Harvard Business School.

hamel_the_future

Gary Hamelin kirja The Future of Management edustaa johtamisen kehittämiseen keskittyvää kirjallisuusgenreä, jossa kirjoja ilmestyy kuin sieniä sateella. Tämä kirja on kuitenkin äärimmäisen hyvä. Sen keskeinen ajatus on, että levittämällä vastuita, valtaa ja “johtamista” mahdollisimman “alas” organisaatiossa, sen toiminnan laatu, tehokkuus ja ennakointikyky paranevat. Samalla myös ihmisten kiinnostus ja sitoutuminen omaan työhönsä kasvavat. Näissä väitteissä ei sinällään ole mitään mullistavaa, mutta kirja kokonaisuudessaan on erittäin vakuuttava, koherentti ja ymmärrettävä.

Hamel esittää myös hyviä näkökohtia siihen, miksi ns. johtamisinnovaatiot (management innovations) ovat niin vaikeita toteuttaa. Perusongelma on se, että johtamisinnovaatio vaatii toiminnan muutosta, tapojen kyseenalaistamista ja halua hypätä tuntemattomaan. Hamelin esittämät vallan hajauttamiseen perustuvat johtamisinnovaatiot vaativat vielä organisaation eri johtoportailta halua vähentää heidän omaa valtaansa, mikä luonnollisesti vaikeuttaa johtamisinnovaatioiden syntymistä. Yksi Hamelin perusväite onkin se, että johtajat (olivat he sitten, missä organisaatiokerroksessa tahansa) suhtautuvat usein negatiivisesti vallan hajauttamiseen ja johtamisinnovaatioihin, koska (a) heidät on koulutettu ajattelemaan hierarkisia valtarakenteita organisaation toiminnan perustana ja (b) vallan hajauttaminen veisi heiltä suuren osan nykyisestä työstä. Kaikista edellämainituista syistä johtuen johtamisinnovaatiot sijoittuvat “innovaatiopinossa” ylimmäksi eli niitä on määrällisesti vähiten ja ne ovat vaikeimmin toteutettavissa. Tästä syystä johtamisinnovaatioihin kyetään vasta äärimmäisen syvässä kriisissä. Näin ei toki olisi pakko olla.

hamel_innovaatiopino

Hamelilla on viisi suunnittelusääntöä tai pikemminkin näkökulmaa, jotka on johdettu analogioina elämän, markkinoiden, demokratian, uskon ja kaupunkien toimintalogiikoista. Hamelin mukaan kehittämällä organisaation toimintaa näiden näkökulmien kautta saadaan aikaan johtamisinnovaatioita tulevaisuuden organisaatiolle.

1. Elämä –> monipuolisuus

  • kokeilu hakkaa suunnittelun
  • kaikki mutaatiot ovat vahinkoja
  • Darwinin luonnonvalinta ei tarvitse johtajia
  • mitä laajempi geenipooli, sitä parempi

2. Markkinat –> joustavuus

  • markkinat ovat dynaamisempia kuin hierarkiat
  • luo markkinat ja innovatioita alkaa syntyä
  • operationaalinen tehokkuus ei ole sama asia kuin strateginen tehokkuus

3. Demokratia –> aktivismi

  • johtajat ovat vastuussa alaisille
  • kaikilla on oikeus olla eri mieltä
  • johtaminen on jaettua

4. Usko –> merkitys

  • missio merkitsee
  • ihmiset muuttuvat sellaisten asioiden vuoksi, joista he välittävät

5. Kaupungit –> serendipiteetti

  • monimuotoisuus synnyttää luovuutta
  • organisoidu tukemalla serendipiteettiä
  • ihmiset eivät halua lokeroitua (Hamel 2007, 179.)

Hän antaa myös ohjeistuksen johtamisinnovaatioiden tekijöille:

  • Ratkaistaksesi kokonaisvaltaisen / kokonaisuuteen vaikuttavan (systemic) ongelman, sinun täytyy ymmärtää, mistä se on syntynyt.
  • Ainakin alkuun on helpompi monipuolistaa nykyistä johtamisprosessia kuin syrjäyttää se. (Aloita uusi rinnakkain vanhan kanssa.)
  • Sitoudu vallankumouksellisiin päämääriin, mutta ota evolutiivisia askelia.
  • Ole yksiselitteinen suorituskyvyn mittareista, joita innovaatiosi on suunniteltu parantamaan.
  • Aloita kokeilut “omalla takapihallasi”, missä riskit ovat matalat.
  • Aina kuin mahdollista käytä vapaaehtoisia.
  • Vähennä mahdollista vastustusta pitämällä kokeilusi hauskoina ja epäformaaleina.
  • Iteroi: kokeile, opi, kokeile, opi.
  • Älä luovuta: innovaattorit ovat sinnikkäitä. (Hamel 2007, 239.)

Hamelin mukaan johtamisinnovaatiot, jotka inhimillistävät työtä, ovat käytännössä vastustamattomia (Hamel 2007, 119) eli jos vastaat kaikkiin seuraaviin väittämiin myöntävästi, ei työpaikallasi tarvita johtamisinnovaatioita:

  • Välitän aidosti työorganisaationi tulevaisuudesta.
  • Olen ylpeä siitä, että saan kertoa muille, että työskentelen organisaatiossani.
  • Saan työstäni tunteen, että saavutan jotain henkilökohtaisesti.
  • Voisin suositella työpaikkaani hyvälle ystävälleni erinomaisena vaihtoehtona.
  • Organisaationi saa minut tekemään parhaimpani.
  • Ymmärrän, kuinka yksikköni/osastoni työ liittyy koko organisaation toiminnan onnistumiseen.
  • Ymmärrän, kuinka oma roolini liittyy organisaationi yleisiin päämääriin, tavoitteisiin ja ohjeisiin.
  • Olen valmis näkemään huomattavasti enemmän vaivaa kuin, mitä normaalisti edellytettäisiin, auttaakseni organisaatiotani menestymään.
  • Olen henkilökohtaisesti motivoitunut auttamaan organisaatiotani menestymään. (Hamel 2007, 57.)

Asynkronian hahmottumaton autuus

We are discovering that strictly synchronous communication is really just a limit case of asychronous communication.

Edelleen tuoreelta ja ajankohtaiselta tuntuva lainaus on teoksesta Mitchell, William (1995): City of Bits – Space, Place, and the Infobahn. Cambridge: MIT Press.

Ks. lisää asykronisesta kommunikaatiosta aiemmassa postauksessa: Asynkronia, synkronia ja hiljaisuus.

Puolitarkkaavaisuus hivelee itsetuntoa

ibrainTiede-lehdessä (3/2009) oli kiinnostava juttu aivojen adaptoitumisesta tietotekniikkaa käytettäessä. The Myth of Multitasking -kirjan hengessä itseäni jäi erityisesti pohdituttamaan jutussa esitelty “jatkuvan puolitarkkaavaisuuden tila”. Tämä on siis mentaalinen tila, jossa ollaan koko ajan vain puoliksi läsnä toiminnassa ja samalla ollaan aktivoiduttu tarttumaan tai reagoimaan uusiin muualta tuleviin ärsykkeisiin (so. puhelu, RSS-feedi, sähköposti, mikrobloggaus, kollegan kysymys jne.). Huolestuttavinta asiassa on se, että jatkuvaan puolitarkkaavaisuuden tilaan voi jäädä koukkuun, koska se muun muassa ruokkii itsetuntoa ja omanarvontunnetta (vrt. esim. tunne, jos aloittamasi keskustelu ryöpsähtää innostavaksi debatiksi). Samalla se kuitenkin stressaa aivoja ja haittaa kykyämme pohtia syvällisesti asioita ja tehdä harkittuja päätöksiä.

Artikkelin kirjoittajat Gary Small ja Gigi Vorlan ovat kirjoittaneet aihepiiristä myös kirjan: iBrain — Surviving the Technological Alteration of the Modern Mind (2008). Pistin tilaukseen ja palaan asiaan myöhemmin.

Valhe, emävalhe, multitasking

myth_of_multitasking

Ostin ja luin eilen Dave Crenshawin kirjan The Myth of Multitasking. Kirjan pääpointti on se, että nykytyössä kaikki luulevat voivansa tehdä useaa asiaa samanaikaisesti, vaikka todellisuudessa kahden asian yhtäaikaa tekeminen on mahdotonta (multitasking = switchtasking). Ainakin itseäni kirpaisi totuus siitä, kuinka erilaiset ilmoitukset uusista sähköposteista, jaikuista tai RSS-syötteistä katkaisee työn. Työpaikalla huomaan itsekin keskeyttäväni työkaverien selvän keskittymisen omilla kysymyksilläni, jotka voisivat aivan hyvin odottaa hetken. Kiireen tuntu lisää kaikkien kiirettä.

Crenshawin kirjassa on myös käytännön vinkkejä (erityisesti johtotehtävissä toimiville) ihmisille siitä, kuinka katkaista switchtasking-kierre. Kirja on kirjoitettu Sokrateen dialogien hengessä ja se on lyhyt, mikä ei ole valitettavasti kaikkien amerikkalaisten yhden ajatuksen kirjojen hyve.