Minun ja Jussi Linkolan toimittama mikrokirja Opetuksen avoin suunnittelu on valmis. Kirja käsittelee avointa suunnittelua omien kokemusten ja keissien kautta. Kirja löytyy pdf-muodossa täältä: http://bit.ly/opetuksenavoinsuunnittelu
Katso myös http://mikrokirjat.metropolia.fi
Elämässä pitää olla tilaa leikille, koska se on oppimisen ja luovuuden perusta. Pidä kiinni ainakin yhdestä harrastuksesta, johon suhtaudut inhohimolla. Intohimoinen uppoutuminen antaa voimia kaikille elämänalueille.
Ks. lisää: Stuart Brown Play
Mielen dieetit – yksinkertaisia sääntöjä tietotyön hallintaan.
Kuten aiemmin mainitsin, oppiminen on usein romahduttava kokemus. Sen takia usein välttelemme uuden oppimista ja koemme sen epämiellyttäväksi. Oppiminen on elämän pituinen prosessi, jossa romahduttavat oppimiskokemukset ovat keskeisessä roolissa, koska ne pakottavat näkemystemme ja uskomustemme kokonaisvaltaiseen uudelleenarviontiin. Tässä romahdusten ja uudelleen kasautumisten sarjassa “opettajilla” on keskeinen rooli. Opettaja ei tässä yhteydessä tarkoita vain virallisia opettajia vaan kaikkia ihmisiä, jotka tavalla tai toisella luovat meille romahtamisen ja rakentamisen prosessia. Hyvä opettaja osaa romahduttaa ja auttaa uudelleen kokoamisessa.
Kuvio 1. Opettajan rooli oppimisprosessissa on erityisesti romahduttajan rooli, joka toisaalta auttaa myös romahdusta seuraavan kaaoksen hallitsemisessa.
Organisaation oppimisen näkökulmasta samanlaista roolia toimittaa parvikatalyytti, jonka tehtävänä on nostaa ruohonjuuritasolta nousevat organisaation kipupisteet, kasvun paikat ja ristiriidat esiin. (Olen aiemmin käsitellyt parvikatalyyttiä hieman eri termillä vapaa toimija.) Parvikatalyytti luo eri toiminnan kohteiden ympärille yhteiskehittämisen parvia ja toimii välittäjänä ja neuvottelijana katalysoimiensa parvien ja hierarkkisen organisaation välillä. Parvikatalyytti on siis organisaation näkökulmasta romahduttaja ja romahduksen jälkeisen uudelleen rakentamisen avustaja.
Kuvio 2. Parvikatalyytti hierarkkisen organisaation ja parvien välisten romahdusten synnyttäjänä ja niitä seuraavan kaaoksen hallinnan auttajana.
Nassim Nicholas Talebin kirjassa Musta joutsen kerrotaan kalkkunasta, joka päivä päivältä tulee omien kokemustensa kautta varmemmaksi omasta maailmantulkinnastaan. Kalkkunan näkökulmasta maailmassa on luotettavan tuntuisia ja mukavia ihmisiä, jotka tuovat ruokaa joka päivä ja pitävät kalkkunoista huolta. Jokapäiväinen tapahtumien toisto tukee tätä tulkintaa maailmasta, kunnes kiitospäivän aattona tapahtuu kalkkunan näkökulmasta jotain täysin odottamatonta ja yllättävää. Elämän varrella tapahtunut pinoutuva oppiminen päättyy viimeiseen ja tappavaan romahduttavaan oppimiskokemukseen.
Hieman mukaeltu versio Talebin alkuperäisestä kaaviosta.
Organisaatiot ovat tarinan kalkkunan kaltaisia olioita. Organisaatioilla on usein tarve pitää kiinni historiastaan ja sen tuomista toimintamalleista, arvoista ja tavoista. Suuret muutokset tehdään usein liian myöhään. Yksi syy tähän on se, että jokainen organisaatio on loppujen lopuksi ihmisistä koostuva olio ja suurin osa ihmisistä ei hae vapaaehtoisesti romahduttavia oppimiskokemuksia, vaikka niiden arvo tunnettaisiin ja ymmärrettäisiin. Oppinen sattuu ja organisaatiomuutos sattuu, koska se on viimekädessä yksilöiden toimintamallien, tapojen ja arvojen muutos.
Myös organisaatioilla pitää olla kyky oppia ja kyseenalaistaa itsensä. Ennakoiva ja luova kalkkuna ei jää odottamaan paistiksi muuttumista, vaan se yrittää haarukoida muutosta, joka muuttaisi tulevaisuuden ehkä jopa ennustamattomalla tavalla. Kalkkunalla, joka yllättäen alkaa munia kultamunia tai puhuu suomea, on käsittääkseni keskimääräistä pienempi todennäköisyys joutua ruokapöytään.
Ihmiset uskovat tai ainakin haluavat uskoa, että oppiminen on pinoutuvaa. Tietoja ja taitoja kasataan aiemmin opitun päälle kuin kauppatavaroita ostoskärryihin. Tästä prosessista muodostuu harmoninen, mieltä rauhoittava oppineisuuden pino.
Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Todellisuudessa suuri osa oppimisestamme on romahduttavaa. Aiemmin opitut, alla olevat tieto-taito-palikat romahtavat uuden opin painosta. Syntyy ristiriitoja ja epäilyksiä.
Romahduttavaa oppimiskokemusta on äärimmäisen vaikea erottaa ahdistuksen, harmistuksen, salaliittoepäilyjen tai äärimmäisten vastoinkäymisten kokemuksesta. Johtopäätös tästä kaikesta on täydellistä käänteispsykologiaa: jos ahdistut, olet oppimassa uutta ja ihmeellistä.
Töihin palattuani tuli puheeksi työkavereiden kanssa, että Spotifyssa on myös äänikirjoja ja että Chris Andersonin uusi Free-kirja löytyy sieltä myös. Oma paperinen versioni on odotellut kirjapinossa jo kesän alusta lähtien, mutta jotenkin en ole viitsinyt siihen vielä tarttua. Päätimme kokeilla itsellämme Spotify-kielikylpyä eli kuuntelemme koko audiokirjan kertaistumalta 26.8.2009 klo 9 lähtien. Kirjan lyhennetty versio, joka siis löytyy Spotifysta, on ääneen luettuna pituudeltaan jotain noin kolme tuntia. Myös koko kirja löytyy ilmaisena audiona (noin 6 tuntia), mutta lyhennelmä on Andersonin itsensä tekemä, joten aiomme luottaa hänen arvostelukykyynsä emmekä käytä tupla-aikaa turhan takia.
Jos haluat mukaan tai haluat osallistua vaikka etänä reaaliaikaisesti kokeiluun, olet tervetullut. Ilmoitelkaa vaikka täällä, jos olette kiinnostuneita sessiosta. Näillä näkymin tämä hämmentävän yksinkertaiselta tuntuva oppimiskokeilu olisi tarkoitus suorittaa työhuoneessamme osoitteessa Hämeentie 161 Helsingissä. Etäosallistumista voidaan tarvittaessa kalibroida Qaikussa tai vastaavassa. Kirjoittelen kokemuksesta täällä session jälkeen.
Illich, Ivan (1971): Deschooling Society. Lontoo: Calder and Boyars. (Uusintajulkaisu 2002. Lontoo: Marion Boyars.)
Ivan Illichin Deschooling Society jäi jostain aiemmin lukemastani kirjasta mieleen ja tämä 1971 kirjoitettu räväkkä pamfletti olikin piristävää luettavaa. Tässä kirjassa ollaan tosissaan jotain mieltä ja sanotaan asiat juuri niin kuin halutaan.
Kirjan perusajatus on se, että oppivelvollisuus ja julkinen koulutuslaitos ovat keskeinen tekijä yhteiskunnallisen epätasa-arvon synnyssä. Illichin mukaan julkinen koululaitos opettaa yksilöt sijoittamaan itsensä heille tarkoitettuun yhteiskunnalliseen lokeroon. Riippuvuus instituutioista luo erityisesti köyhille uuden ulottuvuuden heidän avuttomuuteensa: psykologisen impotenssin eli kyvyttömyyden uskoa siihen, että he voivat selviytyä itsenäisesti elämästä. Illich kuuluu siis samaan porukkaan Paolo Freiren kanssa.
Koulutus tuottaa ihmisistä avuttomia toimimaan itsenäisesti. Illichin mukaan koululaitoksessa sekoittuvat prosessit ja substanssi keskenään. Oppilaat eivät erota oppimista ja koulua toisistaan. Tämä epäselvyys siirtyy myös muualle yhteiskuntaan eli ihmiset eivät enää osaa erottaa lääketieteellistä hoitoa terveydenhuoltojärjestelmästä eivätkä turvallisuuden säilyttämistä poliisista. Loppujen lopuksi kun jotain haluttaisiin kehittää (esim. oppimista), päädytäänkin parantamaan siihen luotua instituutiota, ja tästä syntyy parantamisen loppumaton kehä, sillä instituutio ei voi koskaan toimia täydellisesti täydellisin resurssein. (Illich 1971, 1–3.) Opettajat siis tulevat koululaitoksen sisällä aina olemaan alipalkattuja ja ylityöllistettyjä, sillä opetuksen laadulla ei tule koskaan olemaan ylärajaa.
Illich tarjoaa vaihtoehdoksi järjestelmää, jossa ei olisi opetussuunnitelmia vaan jokainen hankkisi tarvitsemaansa oppia omatoimisesti. Tätä tukemaan Illichin vaihtoehdossa koululaitokselle on neljä verkostoa:
1. Oppimisvälineiden julkiset lainauspalvelut. Näitä olisivat niin kirjastojen ja museoiden sisällöt, mutta myös esimerksi tehtaiden, lentokenttien (!) ja maatilojen välineet, joita opiskelijat saisivat käyttää silloin kuin niitä ei muuten käytetä. (Illich 1971, 78–87.)
2. Taitojen vaihtaminen. Ihmiset voisivat listata omia taitojaan ja halutessaan he voisivat näyttää mallia uusille taitoja hankkiville. (Illich 1971, 79, 87–91.)
3. Vertaisryhmäytyminen. Kommunikaatioverkosto, joka mahdollistaisi samasta asiasta kiinnostuneiden ihmisten verkottumisen ja vertaisopiskelun. Ryhmillä voisi olla myös “opettajia”, jotka ryhmä itse valitsisi itselleen. (Illich 1971, 79, 91–97.)
4. Opettajapalvelu. Opettajat, olivat he sitten päätoimisia, epäpäteviä tai freelancereita, voisivat tarjota muille palveluitaan. Aiemmat “oppilaat” voisivat kertoa avoimesti omasta yhteistyöstään, joten jokaisen opettajan pätevyys mitattaisiin hänen antamansa opetuksen, ei oman koulutuksen, kautta. Illichin ajatus on se, että koulutukseen annettavat resurssit annettaisiin suoraan opiskelijoille esimerkisi jonkinlaisina seteleinä, joilla he sitten voisivat hankkia haluamansa koulutuksen haluamaltaan taholta. (Illich 1971, 79, 97–104.)
Parasta tietenkin koko kirjassa on sen näykyväksi tekeminen, että julkinen koululaitos on nykyajan tabu, jonka olemassaolon kyseenalaistamisesta satelee kiviä niskaan tasapuolisesti joka puolelta. Tämäkin lienee yksi todiste yhteiskunnan koululaitostamisen onnistumisesta.
