Oppimista on vaikea erottaa v*tutuksesta

Ihmiset uskovat tai ainakin haluavat uskoa, että oppiminen on pinoutuvaa. Tietoja ja taitoja kasataan aiemmin opitun päälle kuin kauppatavaroita ostoskärryihin. Tästä prosessista muodostuu harmoninen, mieltä rauhoittava oppineisuuden pino.

Pinoutuva oppiminen - Juhana Kokkonen / juhana.orgTämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Todellisuudessa suuri osa oppimisestamme on romahduttavaa. Aiemmin opitut, alla olevat tieto-taito-palikat romahtavat uuden opin painosta. Syntyy ristiriitoja ja epäilyksiä.

Romahduttava oppinen - Juhana Kokkonen / juhana.orgRomahduttavaa oppimiskokemusta on äärimmäisen vaikea erottaa ahdistuksen, harmistuksen, salaliittoepäilyjen tai äärimmäisten vastoinkäymisten kokemuksesta. Johtopäätös tästä kaikesta on täydellistä käänteispsykologiaa: jos ahdistut, olet oppimassa uutta ja ihmeellistä.

Avoin ad hoc -opiskelukokeilukutsu

free_andersonTöihin palattuani tuli puheeksi työkavereiden kanssa, että Spotifyssa on myös äänikirjoja ja että Chris Andersonin uusi Free-kirja löytyy sieltä myös. Oma paperinen versioni on odotellut kirjapinossa jo kesän alusta lähtien, mutta jotenkin en ole viitsinyt siihen vielä tarttua. Päätimme kokeilla itsellämme Spotify-kielikylpyä eli kuuntelemme koko audiokirjan kertaistumalta 26.8.2009 klo 9 lähtien.  Kirjan lyhennetty versio, joka siis löytyy Spotifysta, on ääneen luettuna pituudeltaan jotain noin kolme tuntia. Myös koko kirja löytyy ilmaisena audiona (noin 6 tuntia), mutta lyhennelmä on Andersonin itsensä tekemä, joten aiomme luottaa hänen arvostelukykyynsä emmekä käytä tupla-aikaa turhan takia.

Jos haluat mukaan tai haluat osallistua vaikka etänä reaaliaikaisesti kokeiluun, olet tervetullut. Ilmoitelkaa vaikka täällä, jos olette kiinnostuneita sessiosta. Näillä näkymin tämä hämmentävän yksinkertaiselta tuntuva oppimiskokeilu olisi tarkoitus suorittaa työhuoneessamme osoitteessa Hämeentie 161 Helsingissä. Etäosallistumista voidaan tarvittaessa kalibroida Qaikussa tai vastaavassa. Kirjoittelen kokemuksesta täällä session jälkeen.

Yhteiskunnan antikoululaitostaminen – Kesälukemiston satoa 2009

Illich, Ivan (1971): Deschooling Society. Lontoo: Calder and Boyars. (Uusintajulkaisu 2002. Lontoo: Marion Boyars.)


deschooling-societyIvan Illichin Deschooling Society jäi jostain aiemmin lukemastani kirjasta mieleen ja tämä 1971 kirjoitettu räväkkä pamfletti olikin piristävää luettavaa. Tässä kirjassa ollaan tosissaan jotain mieltä ja sanotaan asiat juuri niin kuin halutaan.

Kirjan perusajatus on se, että oppivelvollisuus ja julkinen koulutuslaitos ovat keskeinen tekijä yhteiskunnallisen epätasa-arvon synnyssä. Illichin mukaan julkinen koululaitos opettaa yksilöt sijoittamaan itsensä heille tarkoitettuun yhteiskunnalliseen lokeroon. Riippuvuus instituutioista luo erityisesti köyhille uuden ulottuvuuden heidän avuttomuuteensa: psykologisen impotenssin eli kyvyttömyyden uskoa siihen, että he voivat selviytyä itsenäisesti elämästä. Illich kuuluu siis samaan porukkaan Paolo Freiren kanssa.

Koulutus tuottaa ihmisistä avuttomia toimimaan itsenäisesti. Illichin mukaan koululaitoksessa sekoittuvat prosessit ja substanssi keskenään. Oppilaat eivät erota oppimista ja koulua toisistaan. Tämä epäselvyys siirtyy myös muualle yhteiskuntaan eli ihmiset eivät enää osaa erottaa lääketieteellistä hoitoa terveydenhuoltojärjestelmästä eivätkä turvallisuuden säilyttämistä poliisista. Loppujen lopuksi kun jotain haluttaisiin kehittää (esim. oppimista), päädytäänkin parantamaan siihen luotua instituutiota, ja tästä syntyy parantamisen loppumaton kehä, sillä instituutio ei voi koskaan toimia täydellisesti täydellisin resurssein. (Illich 1971, 1–3.) Opettajat siis tulevat koululaitoksen sisällä aina olemaan alipalkattuja ja ylityöllistettyjä, sillä opetuksen laadulla ei tule koskaan olemaan ylärajaa.

Illich tarjoaa vaihtoehdoksi järjestelmää, jossa ei olisi opetussuunnitelmia vaan jokainen hankkisi tarvitsemaansa oppia omatoimisesti. Tätä tukemaan Illichin vaihtoehdossa koululaitokselle on neljä verkostoa:

1. Oppimisvälineiden julkiset lainauspalvelut. Näitä olisivat niin kirjastojen ja museoiden sisällöt, mutta myös esimerksi tehtaiden, lentokenttien (!) ja maatilojen välineet, joita opiskelijat saisivat käyttää silloin kuin niitä ei muuten käytetä. (Illich 1971, 78–87.)

2. Taitojen vaihtaminen. Ihmiset voisivat listata omia taitojaan ja halutessaan he voisivat näyttää mallia uusille taitoja hankkiville. (Illich 1971, 79, 87–91.)

3. Vertaisryhmäytyminen. Kommunikaatioverkosto, joka mahdollistaisi samasta asiasta kiinnostuneiden ihmisten verkottumisen ja vertaisopiskelun. Ryhmillä voisi olla myös “opettajia”, jotka ryhmä itse valitsisi itselleen. (Illich 1971, 79, 91–97.)

4. Opettajapalvelu. Opettajat, olivat he sitten päätoimisia, epäpäteviä tai freelancereita, voisivat tarjota muille palveluitaan. Aiemmat “oppilaat” voisivat kertoa avoimesti omasta yhteistyöstään, joten jokaisen opettajan pätevyys mitattaisiin hänen antamansa opetuksen, ei oman koulutuksen, kautta. Illichin ajatus on se, että koulutukseen annettavat resurssit annettaisiin suoraan opiskelijoille esimerkisi jonkinlaisina seteleinä, joilla he sitten voisivat hankkia haluamansa koulutuksen haluamaltaan taholta. (Illich 1971, 79, 97–104.)

Parasta tietenkin koko kirjassa on sen näykyväksi tekeminen, että julkinen koululaitos on nykyajan tabu, jonka olemassaolon kyseenalaistamisesta satelee kiviä niskaan tasapuolisesti joka puolelta. Tämäkin lienee yksi todiste yhteiskunnan koululaitostamisen onnistumisesta.