Illich, Ivan (1971): Deschooling Society. Lontoo: Calder and Boyars. (Uusintajulkaisu 2002. Lontoo: Marion Boyars.)
Ivan Illichin Deschooling Society jäi jostain aiemmin lukemastani kirjasta mieleen ja tämä 1971 kirjoitettu räväkkä pamfletti olikin piristävää luettavaa. Tässä kirjassa ollaan tosissaan jotain mieltä ja sanotaan asiat juuri niin kuin halutaan.
Kirjan perusajatus on se, että oppivelvollisuus ja julkinen koulutuslaitos ovat keskeinen tekijä yhteiskunnallisen epätasa-arvon synnyssä. Illichin mukaan julkinen koululaitos opettaa yksilöt sijoittamaan itsensä heille tarkoitettuun yhteiskunnalliseen lokeroon. Riippuvuus instituutioista luo erityisesti köyhille uuden ulottuvuuden heidän avuttomuuteensa: psykologisen impotenssin eli kyvyttömyyden uskoa siihen, että he voivat selviytyä itsenäisesti elämästä. Illich kuuluu siis samaan porukkaan Paolo Freiren kanssa.
Koulutus tuottaa ihmisistä avuttomia toimimaan itsenäisesti. Illichin mukaan koululaitoksessa sekoittuvat prosessit ja substanssi keskenään. Oppilaat eivät erota oppimista ja koulua toisistaan. Tämä epäselvyys siirtyy myös muualle yhteiskuntaan eli ihmiset eivät enää osaa erottaa lääketieteellistä hoitoa terveydenhuoltojärjestelmästä eivätkä turvallisuuden säilyttämistä poliisista. Loppujen lopuksi kun jotain haluttaisiin kehittää (esim. oppimista), päädytäänkin parantamaan siihen luotua instituutiota, ja tästä syntyy parantamisen loppumaton kehä, sillä instituutio ei voi koskaan toimia täydellisesti täydellisin resurssein. (Illich 1971, 1–3.) Opettajat siis tulevat koululaitoksen sisällä aina olemaan alipalkattuja ja ylityöllistettyjä, sillä opetuksen laadulla ei tule koskaan olemaan ylärajaa.
Illich tarjoaa vaihtoehdoksi järjestelmää, jossa ei olisi opetussuunnitelmia vaan jokainen hankkisi tarvitsemaansa oppia omatoimisesti. Tätä tukemaan Illichin vaihtoehdossa koululaitokselle on neljä verkostoa:
1. Oppimisvälineiden julkiset lainauspalvelut. Näitä olisivat niin kirjastojen ja museoiden sisällöt, mutta myös esimerksi tehtaiden, lentokenttien (!) ja maatilojen välineet, joita opiskelijat saisivat käyttää silloin kuin niitä ei muuten käytetä. (Illich 1971, 78–87.)
2. Taitojen vaihtaminen. Ihmiset voisivat listata omia taitojaan ja halutessaan he voisivat näyttää mallia uusille taitoja hankkiville. (Illich 1971, 79, 87–91.)
3. Vertaisryhmäytyminen. Kommunikaatioverkosto, joka mahdollistaisi samasta asiasta kiinnostuneiden ihmisten verkottumisen ja vertaisopiskelun. Ryhmillä voisi olla myös “opettajia”, jotka ryhmä itse valitsisi itselleen. (Illich 1971, 79, 91–97.)
4. Opettajapalvelu. Opettajat, olivat he sitten päätoimisia, epäpäteviä tai freelancereita, voisivat tarjota muille palveluitaan. Aiemmat “oppilaat” voisivat kertoa avoimesti omasta yhteistyöstään, joten jokaisen opettajan pätevyys mitattaisiin hänen antamansa opetuksen, ei oman koulutuksen, kautta. Illichin ajatus on se, että koulutukseen annettavat resurssit annettaisiin suoraan opiskelijoille esimerkisi jonkinlaisina seteleinä, joilla he sitten voisivat hankkia haluamansa koulutuksen haluamaltaan taholta. (Illich 1971, 79, 97–104.)
Parasta tietenkin koko kirjassa on sen näykyväksi tekeminen, että julkinen koululaitos on nykyajan tabu, jonka olemassaolon kyseenalaistamisesta satelee kiviä niskaan tasapuolisesti joka puolelta. Tämäkin lienee yksi todiste yhteiskunnan koululaitostamisen onnistumisesta.
Mielenkiintoinen kooste kirjasta, kiitos siitä. Itse olen miettinyt sitä, että nykyisen koulutusjärjestelmän ongelma on kangistuminen kohtalaisen tiukasti rajoitettuihin opetussuunnitelmiin joka tuottaa samalla sen ongelman, että ei anneta kunnolla mahdollisuutta uuden oppimiseen koska rajoitetaan oppimista vain tietyn kaavan mukaiseen oppimisprosessiin/tapaan.
Vertaisryhmäkäyttäytymistä on varmasti aikaisemminkin ollut, mutta arvelisin sen nousevan jatkossa entistä merkittävämmäksi koska netti mahdollistaa paremmat ryhmäytymiskeinot sekä myös one-to-one opetuksen esim. videoneuvottelun ja äänipuhelujen avulla (melkolailla riippumatta ihmisen sijainnista maapallolla). Videoneuvotteluita on jo kokeiltu joissakin kouluissa apuna tuoda asiantuntija paikalle kaukaakin, mutta näkisin enemmänkin tarpeeksi sen, että voitaisiin luoda myös henkilökohtaista osaamista luomalla luottamuksellisia kontakteja pienempien ryhmäkokojen tai jopa henkilökohtaisen opetuksen kautta.
Ennenkaikkea tulisi mahdollistaa ihmiselle itselleen oppiminen myös koululaitoksen ulkopuolella, tarkoittaen tässä tapauksessa sitä että annettaisiin yhteisön tuki oppimiselle, mutta ei pakotettaisi oppimista tiettyyn muottiin. Eri ihmisillä on erilaiset tavat oppia ja kaikkien pakottaminen samaan muottiin ei ole välttämättä kaikinpuolin järkevää siksi, että vaihtoehtoja oppimistavoille tulee olla.
Perusopinnot (vieraat kielet, matematiikka, jne.) on monesti tuotu kouluissa ihmisille enemmän pakkopullana tuomatta ensin selkeästi näkyviin niitä hyötyjä joita oppimisesta on itse ihmiselle. Tietysti on hyödyllistä oppia niitäkin, mutta jos oppimisen motivaattorina on vain ulkoinen pakko, ei ihminen välttämättä opi pitämään oppimastaan. Tulisi tarjota mahdollisuudet oppimiseen niin, että samalla voitaisiin antaa riittävästi syitä motivaation ja oppimistahdon muodostumiseen.
Onpa tärkeän kuuloinen puheenvuoro, pitää laittaa lukulistalle ehdottomasti. Tästä herää paljonkin ajatuksia, siitä miltä noiden ajatuksien noudattaminen voisi tarkoittaa nykypäivän yhteistietokunnassa, palailen tähän (ehkäpä oman blogin puolella)
Tuo on suomennettu joskus 70-luvulla nimellä Kouluttomaan yhteiskuntaan.
Täytyypä jossain vaiheessa tsekata löytyykö tuota käännöstä jostain, kiitti Antti tiedosta.
Itseäni myös tässä luonnollisesti eniten kiinnosti tämän suorat linkitykset tämän hetken sosiaalisen median ratkaisuihin, mutta toisaalta tää oli myös jälleen loistava esimerkki siitä mitä olemme Antin kanssa kutsuneet “tulevaisuuden historiantutkimukseksi” eli usein vanhat tulevaisuusvisiot ovat kiinnostavia myös “tulevaisuudesta” käsin luettuina.