Jos reaktiivinen maasto kesyttää ajattelun, tarvitaanko autenttiseen ajatteluun aina eristäytymistä? Onko autenttisuuden määrä suoraan suhteessa eristäytymisen pituuteen? Autenttisessa ajattelussa on tilaa luovalle prosessille, eikä muiden ajatukset ja mielipiteet pääse vaikuttamaan kuin alkulähtökohtiin (so. tietoihin ja ajatuksiin, jotka on omaksuttu ennen eristäytymistä). Autenttinen ajattelu tuntuu yksinäiseltä ja epävarmalta. Välillä se saattaa riemastuttaa ja välillä ahdistaa, koska ajattelija on yksin vastuussa kaikesta – niin oivalluksista kuin umpikujista.
Autenttinen ajattelu kumpuaa ajattelijasta itsestään. Se ei välttämättä ole niin omaperäistä tai innovatiivista kuin ajattelija itse haluaisi ajatella. Mutta onko niin, että vain tätä kautta on mahdollista tehdä todellisia löytöjä ja keksintöjä? Onko eristäytyminen ainoa väylä aidosti uusiin asioihin?
Netti- ja some-ympäristöissä elää sitkeässä legenda siitä, kuinka vapaa yhteiskehittely verkossa tuottaa uusia innovaatioita. En kuitenkaan keksi yhtään esimerkkiä tapauksesta, jossa suuri joukko ihmisiä olisi yhdessä keksinyt jotain poikkeuksellista. Ne muutamat esimerkit, joissa “joukkojen viisautta” on onnistuttu käyttämään, ovat perustuneet toisistaan eristäytyneiden yksilöiden tai yhteenhitsautuneiden pienryhmien ajatteluun ja kehittelyyn (Näinhän Surowieckinkin joukkojen viisauden ennakkoehdoissa asia määritellään: yksilöt eivät saa tietää toistensa vastauksia, jotta joukko olisi älykkäämpi kuin yksilö). Joukot tuntuvat olevan hyviä jakamaan jo kehitettyä, mutta yhteiskehittelykyky vaikuttaa pikemminkin puolivillaisten kompromissien tekemiseltä ja muodikkailta tuntuvien iskulauseiden lätisemiseltä. Vai tuleeko jollekulle mieleen vastaesimerkkiä?
Väite: sosiaalisesti vilkkaassa ympäristössä voi tapahtua vain inkrementaalista, jo keksityn pieneen paranteluun keskittyvää kehittelyä. Kaikki radikaalit ideat ja keksinnöt vaativat eristäytymistä ja autenttista ajattelua.
