koulu – juhana.org

Pelkkä flipped classroom ei riitä – kääteinen opetusvastuu

Samalla kun otimme Metropolian digitaalisen viestinnän koulutuksessa käyttöön Leirinuotion opetusvälineenä, käänsimme myös opetusvastuun ylösalaisin. Koska halusimme synnyttää vertaisoppimista ja oma-aloitteisuutta, pyrimme siirtämään mahdollisimman paljon opetusvastuuta opettajilta opiskelijoille. Tätä tarkoittaa käänteinen opetusvastuu. Se antaa opiskelijoille mahdollisuuden syväoppia asioita. Jokainen opettaja tietää, että asiat oppii oikeasti vasta sitten, kun niitä pääsee opettamaan muille. Opettaminen pakottaa hahmottamaan opetettavan kokonaisuuden ja sanallistamaan sen selkeästi ja ymmärrettävästi. Opettaminen pakottaa ottamaan oman kannan opetettavaan asiaan.

Flipped classroomin (tai vastaavan menetelmän), käänteiseen luokkatilan ja käänteisen opetusvastuun yhdistelmä on muuttanut radikaalisti opetus- ja oppimiskulttuuriamme. Opetus muodostuu sykleistä, joiden alussa määritellään yhdessä Leirinuotion ääressä seuraavan syklin (esim. viikon) tehtävät. Opiskelijat ottavat syklin aikana selvää joistain asiasta ja opettavat sen muille. Näin ryhmään syntyy eri asioiden asiantuntijoita, jotka kykenevät myöhemmin osallistumaan ryhmän keskusteluihin aivan poikkeuksellisesta näkökulmasta.

Ensin ensimmäinen opiskelija tai opiskelijaryhmä esittelee omat aikaansaannoksensa.

Kun ensimmäisestä aiheesta on keskusteltu, opetusvuoro vaihtuu seuraavalle opiskelijalle tai opiskelijaryhmälle. He laittavat oman koneensa kiinni Leirinuotioon ja esittelevät omat tuloksensa. Näin vertaisoppimisesta tulee koko ryhmän keskeinen toimintamuoto.

Kun opetusvastuuta annetaan enemmän opiskelijoille, opettajien rooli muuttuu tiedonjakajasta oppimisprosessin fasilitoijaksi. Opettajan tehtävänä on tällöin tukea ja ohjata kokonaisprosessia. Opettaja muuttuu tiedottajasta palvelijaksi.

Pelkkä flipped classroom ei riitä – käänteinen luokkatila

Monet opettajat ovat innostuneet syystäkin flipped classroom -opetustavasta (ks. esim. http://www.knewton.com/flipped-classroom/). Se perustuu opetuksen ja kotitehtävien tekemispaikkojen kääntämiseen: opiskelijat käyvät tietomateriaalin ja “luennot” läpi kotonaan ennen kuin tulevat kouluun ja koulussa tehdään yhdessä tehtäviä ja sovelletaan omaksuttua tietoa. Opettajat, jotka ovat muuttaneet opetustaan tähän suuntaan, ovat pitäneet siitä kovasti. Oppiminen on syvempää ja opettaja ja oppilaat ovat koulussa läsnä toisilleen.

Flipped classroom on hyvä menetelmä, mutta se ei mielestäni muuta koulua riittävästi. Ennen kännyköitä ja nettiä koulu oli opiskelijoiden sosiaalisten suhteiden ja uusien tietojen ja taitojen näkökulmasta tärkeä ja mielenkiintoinen paikka. Nyt kiinnostavia asioita, ihmisiä ja paikkoja löytyy kaikkialta ja jokaisesta laitteesta. Pitäisikö siis kääntää koulu tilanakin ylösalaisin?

Olen ollut mukana noin kahden vuoden ajan opetuskokeilussa, jossa olemme näin tehneet. Keväällä 2011 sain idean, että voisimme kokeilla Metropoliassa digitaalisen viestinnän koulutuksessa luokan keskellä ns. Leirinuotiota. Leirinuotio on opetuskaluste, jonka avulla opetustilanne voidaan kääntää ympyrämuodostelmaan. Pöydässä on viisi näyttöä, joissa näkyy sama kuva tietokoneesta tai muusta vempaimesta. Ympyrämuodostelma mahdollistaa sen, että kaikilla on katsekontakti toisiinsa koko ajan. Näyttöjen näkymät eivät tule ihmisten kohtaamisen tielle vaan ne toimivat vuorovaikutuksen avustajina ja tehostajina.

Leirinuotio-opetuskaluste

Leirinuotio oppimiskäytössä

Samalla poistimme suuret ja painavat pöydät testiluokasta ja korvasimme ne pienillä, kevyillä ja pinottavilla pöydillä. Näin luokasta tuli kertaheitolla monikäyttöinen. Leirinuotio on luokan sydän, jonka ympärille voidaan kokoontua aina kun on yhteistä asiaa tai keskusteltavaa. Kun taas on tehtävien tai tiedonhankinnan vuoro, pöydät otetaan käyttöön seinustoilta.

Perinteinen luokka

Perinteisessä luokassa nähdään etupäässä toisten niskoja. Opettaja on erityisasemassa.

Leirinuotio luokassa

Leirinuotiosta tulee luokan keskus, jonka ympärillä kohdataan koko ryhmä.
Luokkatila tukee vuorovaikutusta ja on helposti muokattava ja monikäyttöinen

Oma kokemukseni on, että tällainen “fyysinen flipped classroom” on tehnyt koulusta taas sosiaalisesti houkuttelevan paikan. Kun kokoonnutaan Leirinuotion ääreen, ollaan aidosti yhdessä – tasa-arvoisesti ja keskustellen. Tilanne on huomattavasti intensiivisempi, kun opettajat ja opiskelijat eivät voi piiloutua pulpettiensa ja tietokoneidensa taakse. Kun tässä tilassa sovelletaan flipped classroom- tai problem based learning -menetelmää, syväoppimista tapahtuu melkein huomaamatta.

Ks. lisää http://leirinuotio.fi

Metakoulun aineopinnot (Metakoulu 9)

Tässä ovat alustavat Metakoulun oppiaineet. Ne ovat toisiaan monella tavalla sivuavia ja osin päällekkäisiä. Ne muodostavat tiukasti toisiinsa sidoksissa olevan verkoston. Kun jotain osa-aluetta kehittää, myös muut kehittyvät. Kun jonkin osan lyö laimin, myös muut saattavat hiipua. Metataidot eivät ole kielen vangittavissa, joten niiden jäsennystapoja on useita. Nyt esitelty on alustava havainnointiyritys. Mitä jäi kokonaan puuttumaan?

Metataidot koonti / Metakoulu / juhana.org Katso oppiaineista tarkemmin:
Tiedonhankintataidot ja tiedon soveltaminen
Taidonhankintataidot
Itsetuntemus ja reflektointikyky
Avoimuus
Keskittymiskyky
Työn- ja ajanhallintataidot
Sosiaalinen älykkyys

Työn- ja ajanhallintataidot (Metakoulu 7)

Juhana.org Metakoulu Työn- ja ajanhallintataidot

Ihminen joutuu toimimaan monien päällekkäisten ja ristiriitaisten toiveiden ja vaatimusten välissä. Työ ja arki ovat täynnä erilaisia voimakenttiä, joita pyrkivät vetämään meitä omiin suuntiinsa. Tämän johdosta elämä saattaa pirstaloitua liikaa, eikä tärkeitä asioita ole enää mahdollista erottaa merkityksettömistä. Tämän takia tarvitsemme työn- ja ajanhallintataitoja – laajemmin elämänhallintataitoja.

Jotta elämä tuntuisi hallitavalta, omalla toiminnalla tulee ole selkeä perusta. Tämä tarkoittaa, että osaamme vastata kysymykseen: miksi teemme sitä mitä teemme? Vastaus tähän kysymykseen hälvenee huolestuttavan helposti voimakenttien puristuksessa. Muiden vaatimukset ja mielipiteet vaikuttavat vahvasti omiimme ja oma äänemme hukkuu.

Työn- ja ajanhallintataidot perustuvat radikaallille mieleenpalautukselle. Radikaalin mieleenpalautuksen avulla saamme jälleen kosketuksen toimintamme perustaan. Samalla palautamme mahdollisuuden olla itsellemme ja muille rehellisiä. Osaamme sanoa, mitä olemme valmiit tekemään ja mitä ehdimme tehdä. Radikaali mieleenpalautus saa meidät ymmärtämään oman rajallisuutemme, joten opimme myös kieltäytymään asioista.

Tämän lisäksi ajanhallinnan taitoa parantavat erilaiset menetelmät, joilla opimme arvioimaan erilaisiin tehtäviin kuluvaa aikaa ja joilla voimme tukea pitkäjänteistä työskentelyä vaativien asioiden edistämistä. Edistyminen työläissä, itsellemme tärkeissä hankkeissa lisää tyytyväisyyttämme. Ajanhallinta on myös taitoa “tyhjentää” työmuisti epärelevanteista asioista. Tämän takia muistiinpanotekniikat, priorisointikyky ja tehtävien karsiminen lisäävät hallinnan tunnetta.

Keskittymiskyky (Metakoulu 6)

Keskittymiskyky Metakoulu - juhana.org

Koska ympäristömme muuttuu nopeasti ja arvaamattomasti, joudumme oppimaan ja kehittämään itseämme jatkuvasti. Samalla tieto- ja viestitulva aiheuttaa keskittymishankaluuksia. Hyvin helposti päädymme multitaskaamaan, jolloin keskittyminen hajautuu. Tällaisessa tilassa mieli väsyy ja virheidenteon mahdollisuus moninkertaistuu. Lisäksi ajaudumme olemaan jatkuvassa valmiustilassa. Mikä tahansa ärsyke, esimerkiksi puhelimen soitto, sähköpostin saapumisääni tai uusi viesti Twitterissä, saa meidät keskeyttämään sen, mihin olemme keskittyneet. Palaaminen takaisin alkuperäiseen toimintaan voi kestää pitkään tai voimme jäädä ajelehtimaan erilaisten uusien ärsykkeiden tulvaan.

Kaiken tämän vuoksi keskittymiskyvyn kehittäminen on tärkeää. Ilman sitä ei mikään tule valmiiksi tai ainakin laatu kärsii. Keskittymiskyky vaati päättäväisyyttä, priorisointitaitoa ja mielenlujuutta pysyä päätöksissä. Myös huomiokyvyn kehittäminen auttaa havaitsemaan, kuinka ajatuksemme lähtevät harhailemaan, kuinka tylsistymme meille vaikeiden tehtävien edessä tai kuinka olemme ajautuneet tekemään jotain sijaistoimintoa. Keskittymiskyky on erilaisten itselle sopivien keskittymistä parantavien menetelmien hallintaa. Tiedämme, millaiset työt vaativat meiltä erityisjärjestelyjä, jotta ne tulevat tehdyksi. Keskittyminen edellyttää myös aikataulutustaitoa ja kykyä pilkkoa tehtävät sopiviksi, hallittaviksi paloiksi.

Avoimuus (Metakoulu 5)

Kyky olla avoin tarkoittaa pyrkimystä uteliaaseen ja valppaaseen elämänasenteeseen. Avoin ihminen on valmis tarvittaessa muuttamaan omia käsityksiään ja purkamaan omia kognitiivisia tietorakennelmiaan. Avoimuus on jatkuvasti ylläpitoa edellyttävä asenne, jonka avulla oma näkökulma opiskeluun, työhön, arkeen ja koko elämään laajenee. Avoimuus tarjoaa enemmän mahdollisuuksia ja etenemisväyliä. Avoin asenne on myös ennakkoehto luovalle ongelmanratkaisulle ja oivalluksille.

Paradoksaalisesti opittu asiantuntijuus toimii kahteen suuntaan. Se sekä syventää että kaventaa ymmärrystämme näkemästämme ja kokemastamme. Kaventaessaan näkökenttäämme se saattaa vähentää uusien mahdollisuuksien huomioimista. Harjoittelemalla avoimuutta mielemme ja mielipiteemme saavat joustavuutta. Avoin asenne helpottaa epävarmuuden sietämistä ja nykytilanteen hyväksymistä. Avoimuus ei tarkoita kuitenkaan sitä, että mitä tahansa tarvitsisi uskoa, hyväksyä tai pitää mahdollisena. Kyse on pyrkimyksestä olla rehellinen itselle. Avoimuus on myös taitoa hyväksyä, ettei tiedä.

Kouluhistoriamme opettaa meidät koulunkäynnin asiantuntijoiksi. Tämä ei välttämättä kuitenkaan tarkoita, että oppisimme oppimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Koulunkäynnin asiantuntija voi esimerkiksi olla erittäin lahjakas havaitsemaan, millaisella minimisuorituksella hän saa kurssisuorituksen läpi tai miten eri opettajia tulee kohdella, jotta saisi lisäpisteitä henkilökohtaisessa arvioinnissa. Tällainen asiantuntijuus mahdollistaa koulussa selviämisen mutta estää oppimisen mekanismien ymmärtämisen ja oppimisen oppimisen.

Avoimuudella on myös sosiaalinen ulottuvuus. Avoin ihminen kykenee tarkastelemaan omia mielikuviaan muista ihmisistä ja tekemään niistä oivaltavia huomioita. Näkemyksemme muista on usein yksiulotteinen ja staattinen still-kuva, vaikka samaan aikaan koemme oman elämämme moniulotteisena ja muuttuvana. Avoin asenne antaa valmiudet nähdä myös muut ihmiset muuttuvina ja liikkuvina ja huomaamaan, että omat ennakkoasenteemme tekevät omasta mielestämme jäykän.

Itsetuntemus ja reflektiokyky (Metakoulu 4)

Ihminen ajautuu helposti ajattelemaan, että kukaan muu ei ymmärrä häntä täysin, mutta samaan aikaan hän ajattelee ymmärtävänsä muita ihmisiä paremmin kuin nämä itse ymmärtävät itseään. Näistä lähtökohdista voi alkaa ajatuminen katkeraksi uhriksi tai tuhoavaksi jyräksi. Tätä itsen ja muiden välille kasvavaa epäsuhtaa on mahdollista kaventaa parantamalla itsetuntemusta ja reflektiokykyä.

Reflektio on etääntymistä, pyrkimystä tarkkailla mahdollisimman objektiivisesti sekä omaa sisäistä mielentilaamme että meihin vaikuttavaa ympäristöä. Kun kehitämme tunneälykkyyttämme eli tunnistamme omia tunteitamme, voimme kokeaa myös empatiaa ja sympatiaa muita kohtaan. Kun huomaamme, että omat ajatuksemme ja tunteemme ovat moniäänisiä ja ristiriitaisia, kykenemme näkemään näitä moniselitteisiä ilmiöitä muissakin ihmisissä. Osaamme asettua paremmin muiden asemaan.

Kun kehitämme itsetuntemustamme, kyemme näkemään tunteiden, ajatusten ja kehontuntemusten yhteisvaikutuksen itsessämme. Opimme, miten reagoimme erilaisiin tilanteisiin. Itsetuntemuksen avulla saamme mahdollisuuden pohtia, haluammeko muuttaa automaattista reagointitapaamme. Olisiko mahdollista löytää luova, kaikille hedelmällisempi tapa toimia? Oppiminen on mahdollista, jos kaikkien osallistujien teot tukevat toisiaan. Oppijoina kannattelemme toisiamme vuoronperään hartioillamme.

Reflektion kautta osaamme tunnistaa omat vajavuutemme ja voimme pyrkiä juuri sopivaan, seuraavaan osaamisen tasoon. Itsensä tunteva näkee, koska tavoite edellyttäisi mahdotonta ylisuoritusta tai tulee ajamaan passivoivaan alisuoritukseen.

Taidonhankintataidot (Metakoulu 3)

Jotta kykenet kehittämään omia taitojasi, tarvitset päämäärän, ja jotta sinulla olisi päämäärä, tarvitset vision siitä, mitä haluat oppia. Kun tiedät mihin tähtäät, huomaat virheesi ja voit ottaa opiksi. Minkä tahansa taidon harjoittelussa pitää olla vertailukohta, jota vasten omaa osaamista ja kehittyviä taitoja voi tarkistaa. Jotta harjoittelu olisi tehokasta, suuret kokonaisuudet pitää osata pilkkoa pienemmiksi paloiksi, joita on mahdollista verrata visioon.

Taito syntyy valtavasta määrästä virheitä. Virheet ja niiden tietoinen läpikäyminen hiovat suoritusta. Kun korjaamme virheitämme yhä uudestaan ja vertaamme kypsymättömyyttämme visioomme, syntyy taitoa. 10 000 tunnin ja/tai 10 vuoden harjoittelu luo mestarin asiassa kuin asiassa. Loppupeleissä taidoissa merkitsevät huomioiva toisto, sitkeys ja keskittyminen.

Taidonhankintaa voi tehostaa hakeutumalla oikeanlaiseen harjoitusympäristöön. Hyvässä taidonhankintaympäristössä toiminta on pakattu ja tiivistetty siten, että harjoitus- ja virheentekofrekvenssi on normaalia tiheämpi. Näissä nopeutetuissa simulaattoreissa tapahtuu kiihdytettyä oppimista. Kun tähän yhdistyy näkemys tavoitellusta päämäärästä, tapahtuu syväoppimista.

Tiedonhankintataidot ja tiedon soveltaminen (Metakoulu 2)

Kompleksisessa toimintaympäristössä tieto muuttuu nopeasti ja tietomäärät kasvavat kiihtyvällä tahdilla. Tiedonhankintaa vaikeuttaa näin ollen mahdollisten tietolähteiden ääretön määrä. Jos aihe on vielä entuudestaan tuntematon, ei edes sanasto, jolla tietoa voisi hakea, ole tuttu. Kuinka tunnistat tarpeellisen tiedon, jos et tiedä, mitä olet hakemassa? Lisähaasteena tiedon menestyksellinen käyttäminen yhdessä tilanteessa tai tietyssä kontekstissa ei takaa, että sama toimisi myös jossain muualla. Jotta tiedosta olisi hyötyä, sitä pitäisi osata soveltaa käytännössä eli sitä pitäisi osata yhdistellä ja rakennella eri lähteistä toimiviksi kokonaisuuksiksi.

Tiedonhankinta ja -soveltaminen edellyttävät laajaa yleissivistystä. Uusi tieto muuttuu sisäisteltyksi ja opituksi, jos se yhdistyy tavalla tai toisella jo omaksuttuun tietoon. Mitä paremmat lähtötiedot yksilöllä on, sitä enemmän hänellä on mahdollisuuksia ottaa selvää uusista asioita. Yleissivistys antaa sanaston, jonka avulla voi helpottaa tuntemattoman löytymistä.

Yleissivistyksen lisäksi tarvitaan aktiivista pyrkimystä törmätä uuteen tietoon. Jatkuva pintapuolinenkin törmääminen muiden saavutusten, kokemusten ja tutkimustulosten kanssa antaa mahdollisuuden eri asioiden yhdistelyyn luovalla tavalla. Erilaisten hajanaisten tiedonsirpaleiden avulla oman tilanteen edellyttämän luovan ongelmanratkaisun ja tiedonrakentelun mahdollisuudet moninkertaistuvat ja rönsyilevät. Tämän takia päämäärätön vaeltelu kirjakaupassa tai Twitterissä voivat olla tiedon soveltamisen näkökulmasta merkittävää toimintaa.

Jotta ympäristöstä saatava tieto omaksuttaisiin syvällisesti, täytyy oppijan osata muokata se itselleen sopivaan muotoon. Tässä voivat auttaa esimerkiksi erilaiset muistiinpanotekniikat, kokonaisuuden hahmottaminen visuaalisesti tai aiheeseen syventyminen lukemalla tai kirjoittamalla. Myös useiden näkökulmien kuuleminen tai ajatteleminen syventää omaa ymmärrystä asiasta. Ajattelu vaatii aikaa ja tiedon omaksuminen on ajattelua.

Myös sosiaalisuus liittyy tiedonhankintataitoihin. Jos olet ympäristösi arvostama, voit hyödyntää verkostosi tietämystä. Kysymällä itseäsi taitavammilta asiantuntijoilta voit nopeuttaa oppimistasi ja löytää tiedonhaun langanpäät, jotka ovat hyvällä todennäköisyydellä hedelmällisiä. Sosiaalisesta näkökulmasta katsottuna voikin olla, että toisten auttaminen on edellytys oman tiedonhaun ja soveltamisen onnistumiselle.

Tarvitsemme Metakoulua! (Metakoulu 1)

Nykyoppilaitokset keskittyvät vahvasti substanssien opettamiseen. Eri aineet ja aiheet ovat oppimisen keskiössä ja koulutus pilkotaan tiedollisen aineksen mukaan “loogisesti” eteneväksi oppimispoluksi. Erilaisia substanssialueiden yhdistelykokeilujakin on tehty. Tällaista yhdistelyä edustaa esimerkiksi ilmiöpohjainen oppiminen, jossa eri aineiden sisällöt yhdistetään kokonaisvaltaiseksi kokonaisuudeksi jonkin ilmiön ympärille. Tässä kaikessa ei ole sinällään mitään vikaa – päinvastoin, mutta kaiken tämän aineorientoituneen tieto-taidon lisäksi pitäisi koulutuksessa tehdä näkyväksi myös oppimisen metataidot. Metataidot ovat niitä taitoja, joiden avulla kehitämme itseämme ja vaikutamme itseemme ja ympäristöömme siten, että oppiminen on mahdollista. Metataitoja voi kehittää aivan kuten substanssiosaamistakin, mutta metataidoista puhutaan opiskelun yhteydessä harvoin jos lainkaan. Tarvitaan siis Metakoulua, joka konkretisoi metataidot ymmärrettäviksi, opeteltaviksi asioiksi ja tarjoaa menetelmät näiden taitojen kehittämiselle. Tämä blogikirjoitusten sarja on Metakoulun ja sen “oppiaineiden” alustava hahmotelma.

Metakoulu on koulu, joka antaa valmiudet toimia nykyisessä tietointensiivisessä maailmassa, jossa tieto rakentuu toiminnan kautta yhdessä muiden kanssa. Tällainen kompleksinen toimintaympäristö edellyttää jokaiselta yksilöltä joustavuutta, jatkuvaa oppimisen kykyä. Metataitojen kehittäminen parantaa myös yhteistyökykyjä ja omien sisäisten impulssien ymmärtämistä.

Metataidot vaativat jatkuvaa harjoittelua. Muuten ne kuihtuvat ja katoavat. Metataidot ovat luonteeltaan orgaanisia, niiden hallitsemisessa ei koskaan saavuteta maalia. Muuttuva ulkoinen ympäristö ja sisäinen mielenmaisema antavat jatkuvasti uusia mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen. Metakoulu ei ole siis pelkästään nuoria ja opiskelijoita varten, vaan koko tietointensiivinen työelämä tarvitsee näiden taitojen jatkuvaa ylläpitoa.

Yhteiskunnan antikoululaitostaminen – Kesälukemiston satoa 2009

Illich, Ivan (1971): Deschooling Society. Lontoo: Calder and Boyars. (Uusintajulkaisu 2002. Lontoo: Marion Boyars.)

deschooling-society Ivan Illichin Deschooling Society jäi jostain aiemmin lukemastani kirjasta mieleen ja tämä 1971 kirjoitettu räväkkä pamfletti olikin piristävää luettavaa. Tässä kirjassa ollaan tosissaan jotain mieltä ja sanotaan asiat juuri niin kuin halutaan.

Kirjan perusajatus on se, että oppivelvollisuus ja julkinen koulutuslaitos ovat keskeinen tekijä yhteiskunnallisen epätasa-arvon synnyssä. Illichin mukaan julkinen koululaitos opettaa yksilöt sijoittamaan itsensä heille tarkoitettuun yhteiskunnalliseen lokeroon. Riippuvuus instituutioista luo erityisesti köyhille uuden ulottuvuuden heidän avuttomuuteensa: psykologisen impotenssin eli kyvyttömyyden uskoa siihen, että he voivat selviytyä itsenäisesti elämästä. Illich kuuluu siis samaan porukkaan Paolo Freiren kanssa.

Koulutus tuottaa ihmisistä avuttomia toimimaan itsenäisesti. Illichin mukaan koululaitoksessa sekoittuvat prosessit ja substanssi keskenään. Oppilaat eivät erota oppimista ja koulua toisistaan. Tämä epäselvyys siirtyy myös muualle yhteiskuntaan eli ihmiset eivät enää osaa erottaa lääketieteellistä hoitoa terveydenhuoltojärjestelmästä eivätkä turvallisuuden säilyttämistä poliisista. Loppujen lopuksi kun jotain haluttaisiin kehittää (esim. oppimista), päädytäänkin parantamaan siihen luotua instituutiota, ja tästä syntyy parantamisen loppumaton kehä, sillä instituutio ei voi koskaan toimia täydellisesti täydellisin resurssein. (Illich 1971, 1–3.) Opettajat siis tulevat koululaitoksen sisällä aina olemaan alipalkattuja ja ylityöllistettyjä, sillä opetuksen laadulla ei tule koskaan olemaan ylärajaa.

Illich tarjoaa vaihtoehdoksi järjestelmää, jossa ei olisi opetussuunnitelmia vaan jokainen hankkisi tarvitsemaansa oppia omatoimisesti. Tätä tukemaan Illichin vaihtoehdossa koululaitokselle on neljä verkostoa:

1. Oppimisvälineiden julkiset lainauspalvelut. Näitä olisivat niin kirjastojen ja museoiden sisällöt, mutta myös esimerksi tehtaiden, lentokenttien (!) ja maatilojen välineet, joita opiskelijat saisivat käyttää silloin kuin niitä ei muuten käytetä. (Illich 1971, 78–87.)

2. Taitojen vaihtaminen. Ihmiset voisivat listata omia taitojaan ja halutessaan he voisivat näyttää mallia uusille taitoja hankkiville. (Illich 1971, 79, 87–91.)

3. Vertaisryhmäytyminen. Kommunikaatioverkosto, joka mahdollistaisi samasta asiasta kiinnostuneiden ihmisten verkottumisen ja vertaisopiskelun. Ryhmillä voisi olla myös “opettajia”, jotka ryhmä itse valitsisi itselleen. (Illich 1971, 79, 91–97.)

4. Opettajapalvelu. Opettajat, olivat he sitten päätoimisia, epäpäteviä tai freelancereita, voisivat tarjota muille palveluitaan. Aiemmat “oppilaat” voisivat kertoa avoimesti omasta yhteistyöstään, joten jokaisen opettajan pätevyys mitattaisiin hänen antamansa opetuksen, ei oman koulutuksen, kautta. Illichin ajatus on se, että koulutukseen annettavat resurssit annettaisiin suoraan opiskelijoille esimerkisi jonkinlaisina seteleinä, joilla he sitten voisivat hankkia haluamansa koulutuksen haluamaltaan taholta. (Illich 1971, 79, 97–104.)

Parasta tietenkin koko kirjassa on sen näykyväksi tekeminen, että julkinen koululaitos on nykyajan tabu, jonka olemassaolon kyseenalaistamisesta satelee kiviä niskaan tasapuolisesti joka puolelta. Tämäkin lienee yksi todiste yhteiskunnan koululaitostamisen onnistumisesta.