mediapaasto

Huomioita mediapaastosta 3

Tunnistin seuraavat addiktiot tai pakkomielteet mediapaaston aikana:

Sähköposti-addiktio: minulla oli suuri tarve katsastaa sähköposti monta kertaa päivässä. Halu nousi usein pienissä tyhjissä väleissä, joissa ei ollut mitään tekemistä. Tapa käyttää pienet luppoajat erilaisten viestien tarkistamiseen vahvistaa varmaankin riippuvuutta entisestään. Nyt yritän olla erossa sähköpostista mahdollisimman paljon. En katso niitä kuin tietokoneella ja silläkin pyrin lukemaan ne vain kaksi kertaa päivässä.
Aktiivisuus-tehoste: mikä tahansa oma aktiivisuus lisäsi halua tarkistaa viestit niistä viestintävälineistä, joita olin käyttänyt. Veikkaan, että tässä on yksi koukuttumisen suurimpia tekijöitä. Ilman omaa aktiivisuutta viestintävälineeseen ei synny samanlaista sosiaalista suhdetta. Halu tietää, mitä muut minusta/kirjoituksistani ajattelevat, on valtavan suuri kannustin käydä uudelleen ja uudelleen palveluissa.
Google-addiktio: huomasin, että minulle on kehittynyt vahva halu saada kaikki mieleen juolahtavat asiat selvitettyä heti. Jos jokin epäselvä asia tuli mieleeni, halusin tyydyttää tiedonjanoni heti googlaamalla tai menemällä jollekin sivustolle, josta tiesin saavani vastauksen. Tiedonhalun sisällöllä ei tuntunut olevan suurtakaan merkitystä: tunne oli yhtä vahva riippumatta siitä, oliko kyseessä jokin sen hetkisen toimintani kannalta oleellinen taustatieto, sattumanvarainen nippelitieto, tuotetieto tai jonkinlainen viihdyke.

Huomioita mediapaastosta 2

Puolentoista viikon mediapaasto aiheutti eriasteista mediankaipuuta. Tässä tuntemuksia eri medioista:

Facebookista, Twitteristä ja muista tällaisista palveluista oli helppo olla erossa. Ei tullut ikävä. Olenkin ajatellut, että tekisin aika ison taparemontin tällä rintamalla. Aion vähentää näiden palveluiden käyttöä radikaalisti. Saattaa olla, että myös piilotan FB:n virrasta kaikki muut paitsi aivan läheisimmät ihmiset. Facebookin ryhmät ovat toki edelleen hyvin toimiva juttu. Jäin pohtimaan, voisiko kehitellä jonkinlaisen vapaasti kelluvan ryhmäkeskustelupalvelun, jonka voisi vain integroida Facebookiin, mutta jonne pääsisi myös suoraan ilman Facebook-tunnuksia.
Samoin uutissyötteistä oli helppo olla erossa. Harkitsen vahvasti suursiivousta feedeihini. Voi olla, että yritän myös siirtyä siihen, etten lukisi niitä joka päivä. Parin päivän feedit silmäilee helposti yhdeltä istumalta, kun aikaa on riittävästi.
En kaivannut uutisia, vaikka aamuisin oli vähän omituista olla lukematta lehteä. En myöskään keskustellut muistaakseni yhdestäkään uutisesta tai uutisoidusta tapahtumasta muiden kanssa, joten mitään poikkeuksellisen merkityksellistä ei ilmeisesti tapahtunut tällä välillä.
Silloin tällöin kaipasin tv-sarjojen katsomista. Ajattelin, että kun jokin ajatuspyörre hurisi päässäni, pieni annos tv:tä olisi voinut tuoda mukavan ja lempeän katkon. Tv:tä pitää kyllä käyttää harkiten. Tunnistan itsessäni myös ajoittaisen tv-sarjojen ahmimisvimman, jota nykyiset nettipalvelut avittavat.
Pari kertaa tuli olo, että olisi ollut mukava kuunnella musiikkia.
Kaipasin lukemista ja kirjoja todella paljon. Oli mahtavaa saada taas kirja käteen ja lukea.

Puolentoista viikon mediapaasto oli oikein kiinnostava kokeilu. Kun suuri osa normaalista informaatioannoksesta jäi saamatta, pystyin tutkiskelemaan itsessäni esimerkiksi omaan aktiivisuuteen pohjautuvan toiminnan vaikutuksia. Yllätyin, kuinka suuri henkinen lataus oli omien blogikirjoitusten tekemisellä ja julkaisemisella. Voi toki olla, että tässä tilanteessa niiden poukkoilemiseen jäi enemmän tilaa mielessäni kuin normaalitilanteessa. Tiivistäen: aktiivinen osallistuminen oman bloggaamisen muodossa tuntui ristiriitaiselta, epämiellyttävältä ja erilaisia epäilyksiä herättävältä. Vasta kun sain blogisarjani päätökseen, mieleni tyyntyi ja tasaantui.

Hahmottelin tätä aktiivisuuden aiheuttamia kokemuksia seuraavasti:

Aktiivisuus aiheuttaa henkistä ylivirittymistä. Omat ajatukset jäävät pyörimään pitkäksi aikaa julkaisunapin painalluksen jälkeen.
Osallistuminen julkaisemalla omaa ajattelua ja ajatuskokeita aiheuttaa hyvin paljon sosiaalisia mielenpyörteitä: epäilyksiä mitä muut ajattelevat, ahdistusta että tulee väärinymmärretyksi tai joutuu kritiikin kohteeksi, epätoivoa, kun ei tiedä mitä muut ajattelevat.
Itseä muuttavien ajatusten kanssa oleminen on varmaankin jo sinällään häiritsevää ja hämmennystä aiheuttavaa. Tätä on ehkä kuitenkin hyvä sietää, jotta ajatukset saavat asettua uusiin uomiin. Huomasin, että kun olin saanut keskeiset asiani sanottua blogissani, jonkinlainen paino putosi harteiltani ja kykenin jättämään koko aiheen taakseni.

Oppimisen kakkakikkare

Olen jo pitkään käyttänyt työstä puhuessani kuviota, jossa työ jakautuu kolmeen moodiin: parvimaiseen toimintaan, yhteistoimintaan ja toimintaan yksin. Jälkikäteen katsottuna olen liikkunut omissa pohdinnoissani koko ajan suuremmista toimintajoukoista kohti pienempiä yksiköitä. Suunta tuntuu olleen vääjäämätön, vaikken todellakaan koe, että olisin halunnut liikkua tähän suuntaan.

tyomoodit_painotus

Alussa olin kiinnostunut digitaalisesta toiminnasta globaalissa mittakaavassa. Kirjoittelin muun muassa digitaalisista luonnonlaeista ja holoptisesta toiminnasta. Olin kiinnostunut Wikipediasta ja jättimäisistä käyttäjäpooleista. Näissä pohdinnoissa painottui vahvasti parvimaisen toiminnan moodi.

Kun aloitin lisensiaatintutkimukseni kokeilut, huomioini suuntautui vähitellen yhteistoiminnan moodiin. Olin äärimmäisen kiinnostunut muun muassa yhteistoiminnallisen yhteisön käsitteestä ja yhteistyön variaatioista (koordinaatio, kooperaatio ja kommunikaatio). Vähitellen mielenkiintoni alkoi siirtyä netistä kohti fyysistä kohtaamista ja kiinnostuin Leirinuotion kaltaisista asioista.

Nyt näissä viimeisissä blogiposteissa, olen saavuttanut moodien toisen ääripään: toiminnan yksin. Olen ollut kiinnostunut eristäytymisestä ja luovasta (yksin)ajattelusta. Mitä seuraavaksi, kun toinen äärilaita on vastassa?

Olisiko niin, että oppiminen tapahtuu aina tällä tavalla tempoillen: testaillen ja korjausliikkeitä tehden? Alussa korjausliikkeet ovat jyrkkiä ja musta-valkoisia, jonka jälkeen liike vähän pehmenee ja saa enemmän harmaan sävyjä? Loppujen lopuksi, jos oppiminen jatkuu riittävän pitkään päädymme värikylläiselle keskitielle?

kakkakikkare

Muutoksen aaltoliike muodostaa oppimisen kakkakikkareen (kiitos Jannelle vastaansanomattomasta nimeämisestä!). Tuntuu, että olen nyt saavuttanut työtä käsittelevissä mietiskelyissäni ensimmäisen pohjakurvin, josta matka tullee jatkumaan johonkin uuteen, vielä tuntemattomaan, korjaussuuntaan. Voi olla, että organisoitumisen logiikka tai erilaiset yhteistyön määritelmäyritykset eivät ole hedelmällisiä lähtökohtia. Ehkä seuraava kikkareen kaari keskittyy johonkin muuhun – esimerkiksi motivaatioon.

Eristäytyminen

Jos reaktiivinen maasto kesyttää ajattelun, tarvitaanko autenttiseen ajatteluun aina eristäytymistä? Onko autenttisuuden määrä suoraan suhteessa eristäytymisen pituuteen? Autenttisessa ajattelussa on tilaa luovalle prosessille, eikä muiden ajatukset ja mielipiteet pääse vaikuttamaan kuin alkulähtökohtiin (so. tietoihin ja ajatuksiin, jotka on omaksuttu ennen eristäytymistä). Autenttinen ajattelu tuntuu yksinäiseltä ja epävarmalta. Välillä se saattaa riemastuttaa ja välillä ahdistaa, koska ajattelija on yksin vastuussa kaikesta – niin oivalluksista kuin umpikujista.

eristaytyminen_ja_autenttisuus

Autenttinen ajattelu kumpuaa ajattelijasta itsestään. Se ei välttämättä ole niin omaperäistä tai innovatiivista kuin ajattelija itse haluaisi ajatella. Mutta onko niin, että vain tätä kautta on mahdollista tehdä todellisia löytöjä ja keksintöjä? Onko eristäytyminen ainoa väylä aidosti uusiin asioihin?

Netti- ja some-ympäristöissä elää sitkeässä legenda siitä, kuinka vapaa yhteiskehittely verkossa tuottaa uusia innovaatioita. En kuitenkaan keksi yhtään esimerkkiä tapauksesta, jossa suuri joukko ihmisiä olisi yhdessä keksinyt jotain poikkeuksellista. Ne muutamat esimerkit, joissa “joukkojen viisautta” on onnistuttu käyttämään, ovat perustuneet toisistaan eristäytyneiden yksilöiden tai yhteenhitsautuneiden pienryhmien ajatteluun ja kehittelyyn (Näinhän Surowieckinkin joukkojen viisauden ennakkoehdoissa asia määritellään: yksilöt eivät saa tietää toistensa vastauksia, jotta joukko olisi älykkäämpi kuin yksilö). Joukot tuntuvat olevan hyviä jakamaan jo kehitettyä, mutta yhteiskehittelykyky vaikuttaa pikemminkin puolivillaisten kompromissien tekemiseltä ja muodikkailta tuntuvien iskulauseiden lätisemiseltä. Vai tuleeko jollekulle mieleen vastaesimerkkiä?

Väite: sosiaalisesti vilkkaassa ympäristössä voi tapahtua vain inkrementaalista, jo keksityn pieneen paranteluun keskittyvää kehittelyä. Kaikki radikaalit ideat ja keksinnöt vaativat eristäytymistä ja autenttista ajattelua.

Ajattelun kesyyntyminen

Reaktiivisessa ajattelumaastossa ajattelu tasapäistyy ja kesyyntyy. Vaikka kaikki eivät ole samaa mieltä asioista, ajattelutyyli köyhtyy ja valitsemme puolemme valmiista vaihtoehdoista. Muodostamme vahvan mielipiteen asioista mahdollisimman nopeasti, jotta voimme siirtyä seuraavaan.

Koen, että valahdan tällaiseen toimintamoodiin, koska on miellyttävää, kun ympäröivä maailma napsahtelee järjestykseen kuin legopalikat. Kyse taitaa kuitenkin olla samasta turvallisuusharhasta, jonka organisaation strategia ja ympäripyöreiden tavoitteiden numeerinen mittaus antavat johtajalle. Kun todellisuus on sekava, tuttipulloille on käyttöä.

reaktiiviset_ukot

Ensimmäinen reaktiivisen ajattelumaiseman aiheuttama vaikutus on liikkumasuuntien köyhtyminen. Lukemattomat vaihtoehdot kutistuvat muutamiksi. Tätä on alustavasti epäilty esimerkiksi massiivisten online-kurssien yhteydessä. Kun ajattelua standardoidaan, sen joustavuus katoaa.

Toinen vaikutus on vyörymäinen käytös (information cascade). Kun joku reagoi, minunkin on pakko reagoida, vaikka koko asia olisi alunperin ollut minulle täysin yhdentekevä. Koska näen jonkun toisen kannanoton, minun itsenikin täytyy ottaa kantaa riippumatta siitä, onko minulla mielipidettä tai koenko asian sillä hetkellä merkitykselliseksi. Tästä reaktiivisessa ajattelumaastossa on nimenomaan kysymys: ajattelumme on alisteista muiden painotuksille ja halullemme näyttää muiden silmissä varteenotettavilta.

Kolmas vaikutus on kaikkien tapahtumien ja ilmiöiden tasa-arvoistuminen. Ei ole mitään merkitystä, otanko kantaa jäämeren pelastamiseen vai vartijan lapselta takavarikoimaan ilmapalloon. Pääasia, että on jotain johon voin ottaa kantaa. Ilkeästi sanottuna: olen tehnyt kansalaisvelvollisuuteni jaettuani linkin sen sisällöstä riippumatta.

Koska otan vahvasti kantaa asioihin ja elän tunteella mukana, en huomaa, että reaktiivinen ajattelumaasto on itseasiassa kesyttänyt ajatteluni.

Ajattelumaasto

Jos leikitään hetki, että reaktiivisen ja luovan ajattelun erottelu viittaisi johonkin todelliseen, on helppo nähdä, kuinka erilaiset ajattelumaastot ne muodostavat. Reaktiivisen ajattelun luoma maasto on päällekkäistä, lyhytjänteistä ja fragmentoitunutta, kun taas luovan ajattelun maasto on pääasiassa pitkää ja suoraa kuin pohjalainen pelto.

ajattelumaastot

Vertaillaan maastoja toisiinsa. Reaktiivinen maasto perustuu nopeisiin impulsseihin ja välittömästi saatavan palkinnon tavoitteluun, kun taas luova maasto pohjautuu pitkäjänteisyyteen ja viivästetyn palkinnon tavoitteluun.

Oma kokemukseni on, että media- ja informaatioannosten kuluttaminen ajaa minut reaktiiviseen maastoon. Tässä staccatomaisessa maastossa on äärimmäisen vaikeaa olla pitkäjänteinen ja vakaa. Tuntuu siltä, että suurin osa meitä ohjaavista voimista vie meitä entistä lyhytjänteisempään reaktiiviseen maastoon. Lisähaastetta antaa vielä se, ettemme taida edes tunnistaa olevamme vaikeuksissa.

Reaktiivinen ja luova ajattelu

Olen pohtinut soveltaen Daniel Kahnemanin hitaan ja nopean ajattelun ideaa, muuttaako jatkuvassa informaatiovirrassa eläminen ajatteluamme jonkinlaiseksi hätiköidyksi epäajatteluksi. Minusta tuntuu, että ainakin oma ajatteluni on muuttunut uutta luovasta ajattelusta enemmänkin erilaisten valmiiden mielipiteiden valitsemiseksi. Se ei ole välttämättä edes varsinaista mielipiteiden muodostamista vaan nopeaa, reaktionomaista mielipiteen valitsemista valmiiden vaihtoehtojen joukosta.

Voisiko olla niin, että informaatiokylläinen elämä ohjaa reaktiiviseen ajatteluun? Reaktiivisessa ajattelussa hankitaan asiaan liittyvä taustatieto hyvin lyhyessä ajassa, tehdään intuitioon ja omiin aiempiin uskomuksiin perustuva mielipiteen valinta ja viedään omia johtopäätöksiä tavalla tai toisella eteenpäin. Reaktiivinen ajattelu on siis muiden ajatusten nopeatempoista kuluttamista.

Esimerkki reaktiivisesta ajattelusta:

virittäytyminen: silmäilen jostain tutkimuksesta tehtyä tiivistettyä uutista,
prosessointi: tutkimuksen tulokset tuntuvat oikeilta, joten oletan niiden olevan totta,
jatkotoimenpiteet: jaan linkin Facebookissa tai Twitterissä kuin olisin lukenut tutkimuksen.

Luova ajattelu on taas hidasta ajattelua, jossa yksilö pyrkii tuottamaan omaperäisen tai ainakin autenttisen päätelmän jostain asiasta. Tässä kaikki ajatteluprosessin vaiheet ovat reaktiivista ajattelua pitemmät, mutta suurin ero on prosessointivaiheen pituus sekä se, että prosessoinnin täytyy tapahtua eristäytyneessä tilassa. Jokainen joka on tehnyt tutkimusta tai vaikka luovaa kirjoittamista, tietää, että kun on saatava aikaan valmista tekstiä, on päästävä häiriöttämään tilaan: hiljaisuuteen. Omaa ajatteluaan ei voi kuulla, jos muiden ajatukset tai puhe vievät huomion. Onko siis luovan ajattelun ytimessä aina yksinäisyys?

reaktiivinen_ja_luova_ajattelu

Aloitin eilen illalla pienen kokeilun. Päätimme meditaatioryhmämme Ryhmän kanssa järjestää itsellemme puolentoista viikon mittaisen koejakson, jonka aikana jokainen saa itse määritellä itselleen jonkin testattavan asian. Oletuksena kokeiluissa on, että ne vaikuttavat positiivisesti kokeilijan elämään. Jotkut päätyivät esimerkiksi meditoimaan päivittäin enemmän, mutta minulle tuntui tärkeimmältä päästä kokeilemaan mediapaastoa.

Olen ollut tämän syksyn vuorotteluvapaalla – aivan mahtava juttu! Vasta tänä aikana huomasin, kuinka kiireinen, stressaantunut ja rauhaton olen ollut viime vuodet. Samalla minulla on ollut aikaa tarkkailla elämäni varrella omaksumiani tottumuksia ja toimintamalleja. Olen ryhtynyt esimerkiksi vakavasti epäilemään sosiaalisen median ja vapaan informaation jakamisen hyödyllisyyttä. Vaikka tietojen ja taitojen leviämisellä on ehdottomia hyötyä niin yksilön kuin yhteiskunnankin kehittymiselle, minusta on alkanut vaikuttaa siltä, että informaation holtittomalla kulutuksella on suuri määrä negatiivisia vaikutuksia niin yksilön hyvinvoinnille kuin ajattelun laadulle yhteiskunnan tasolla.

Päätin siis, että olen puolitoista viikkoa ankaralla mielen dieetillä, jossa kieltäydyn kaikesta sellaisesta mediasta, jota kulutan yksin. Tämä tarkoittaa sanomalehtiä, kirjoja, some-haahuilua, televisiota ja netti-tv:tä, radiota, mainoslehtisiä… Saan kuitenkin lukea lapsilleni kirjaa, katsoa vaimoni kanssa tv-sarjaa ja hoitaa asioita sähköpostilla tai Facebook-ryhmässä. Ideana on kieltäytyä omiin mielihaluihin pohjautuvista informaatio- ja media-annoksista.

Ennakko-oletukseni mediapaaston vaikutuksista: oletan, että mielentilani muuttuu rauhallisemmaksi ja vakaammaksi. Oletan myös, että käytän aikaani enemmän liikkumiseen, meditointiin, kirjoittamiseen ja ihmisten kanssa olemiseen.

Ajattelin, että voisin kirjoittaa mediapaaston herättämistä tuntemuksista ja ajatuksista. Siitä on siis kyse. Katsotaan, mihin tämä kaikki johtaa.

Tag: mediapaasto